Elämän arpajaisissa sain maan, joka vuodesta toiseen jaksaa raivostuttaa ja ihastuttaa.

Kirjoitan hyvin vähän Intiasta siihen nähden, miten merkittävä maa se on perheelleni. Se on mieheni kotimaa, ja lasten ollessa pienempiä kävimme siellä melko usein. Nyt taukoa on ollut kokonaiset kolme vuotta (mikä on ehdottomasti liikaa).

Delhi, Lotus-temppeli 2009.

Edellisellä Intian-matkallamme kävimme Delhin lisäksi Keralassa, josta pidin todella. Tuolloin vannoin palaavani Intiaan taas pian. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin haluaisi. Pienten lasten kanssa matkojen järjestäminen oli vielä melko helppoa, mutta nyt isompien koululaisten kohdalla reissaaminen vaatii paljon enemmän suunnittelua. Kaikki poissaolot kesken lukukauden on harkittava tarkkaan. Delhin seutu, jossa sukulaisemme asuvat, on kesäkaudella kuuma kuin pätsi. Ainoa vaihtoehtomme on käydä siellä talviaikaan, eikä sopivaa tilaisuutta ole viime vuosina oikein tullut.

En ole erityisemmin koskaan halunnut korostaa, että olemme kaksikulttuurinen perhe. Elämämme on meille itsellemme niin tavallista, ettei siinä ole mitään sen kummempaa mainitsemista. Mieheni ei missään nimessä ole tyypillinen intialainen enkä minä tyypillinen suomalainen. Sellainen olisi muutenkin ihan typerää luokittelua. Isoin juttu on ehkä se, että meillä käytetään keskimääräistä enemmän mausteita ja puhutaan kolmea kieltä (kaikkia sekaisin).

Agra, Taj Mahal 2008.

Delhissä käydessämme kyllä huomaamme, ettei meistä intialaisia saa tekemälläkään: kulttuuriero on liian suuri. Voimme silti hetkittäin, pieninä väläyksinä, tuntea kuuluvamme tuohon valtavaan maahan. Ehkä jopa väittää vähän ymmärtävämme sitä, vaikka tajuamme kyllä, ettei se koskaan ole täysin mahdollista.

Intiassa on paljon hyvää, pahaa ja kaikkea siltä väliltä. Se on vastakohtien maa. Nuo sanat kuulostavat tyhjiltä ja merkityksettömiltä, sillä niin kuulee sanottavan lukemattomista matkakohteista ympäri maailmaa. Intiassa se kuitenkin todella pitää paikkansa. Se on ehkä ainoita maita, jotka ansaitsevat tuon kuluneen sanonnan.

Myönnettävähän se on, ettei Intia ja varsinkaan Delhi ole lapsiperheen kohteena sieltä helpoimmasta päästä. Se on ruuhkainen, saasteinen ja meluisa. Joskus pahana päivänä olen miettinyt, miksen voinut löytää miestä vaikkapa Tahitilta. Intia nyt kuitenkin on minulle lotossa osunut, ja sen kanssa elän. Hyvänä päivänä näen epäkohtien takana kaiken sen urbaanin rappioromanttisen kauneuden, joka kiehtoo tavattomasti mieltäni.

Intia on opettanut maailmasta, ihmisyydestä ja olemassaolosta ylipäätään enemmän kuin mitkään kirjat koskaan, ja olen siitä kiitollinen. Olen myös iloinen, että lapseni ovat saaneet niin monta mahdollisuutta tutustua aivan toisenlaiseen ympäristöön. Uskon, että heidän maailmankuvansa on peruuttamattomasti laajentunut ja syventynyt.

Ghaziabad 2011.
Nainital 2010.

Turisti-Intiasta en niin tiedä. Meidän matkamme ovat erilaisia, koska mukana kulkee paikallinen puoliso. Ihmiset näkevät meidät toisin: olemme sisäpiirissä emmekä pysty niin hyvin havainnoimaan, millainen maa Intia on täysin ulkopuolelta tuleville matkailijoille. Meillekin se on toki uskomattoman byrokraattinen, usein raivostuttava ja epäluotettava, mutta samalla myös ihanan yhteisöllinen, iloinen ja vastaanottava. Ristiriitainen, tulkitsematon, värikylläinen ja korviahuumaava. Se on Suomen vastakohta.

Jaipur, Galtaji 2008.
Agra Fort 2008.

Viimeksi kun kirjoitin Bukarestista, mainitsin sen olevan paikoitellen kuin Delhi. Tämä enteili tulevaa matkaamme. Olen ehkä alitajuisesti vähän ikävöinyt Pohjois-Intiaa, sillä kaikessa hullussa kaoottisuudessaan se on kuitenkin meille rakas.

Olemme siis aivan pian lähdössä. Voit seurata reissuamme Intiaan (ja todennäköisesti myös toiseen yllätyskohteeseen!) ensin Instagramissa ja Facebookissa (Matkasto & Mangostania), myöhemmin myös täällä blogissa. Kanssamme pääset kurkistamaan aitoa Intiaa sellaisena kuin se on, mitään kaunistelematta tai kurjistelematta. Tietenkin me voimme näyttää siitä vain pienen palan – yhden totuuden valtavasta maasta. Tervetuloa!

Meillä on muutamia suunnitelmia matkalle, mutta koska Intiassa ei kuitenkaan mikään koskaan mene ihan niin kuin ajattelee, en kerro niistä vielä mitään. Annetaan ajan näyttää. (Huomaatteko: näin paljon kärsivällisyyttä Intia on minulle opettanut. Olen rento enkä stressaa, vaikka kaikki järjestelyt ovat täysin levällään.)

Kuvituksena tässä postauksessa on muutamia otoksia Intiasta ajoilta, jolloin lapset olivat pieniä. Yhden asian huomasin etsiessäni niitä: olen aina käyttänyt Pohjois-Intiassa pelkästään paikallisia vaatteita. Luulen, että ne antavat pienen henkisen suojan ympäristössä, johon mieluummin sulautuu. Olen siellä, niin kuin Suomessakin, aivan kuin kuka tahansa.

Ghaziabadissa 2009.