Matkablogeissa on viime aikoina käyty vilkasta keskustelua blogiyhteistyöstä. Se on tuntunut hämmentävältä, ja nyt tajuan miksi. Olen katsonut asiaa väärästä näkökulmasta!

Tunnustan: minulla on matkailutoimittajatausta. Olen kirjoittanut lehtiin lukuisia artikkeleita eri matkakohteista, ja niitä on usein edeltänyt lehdistömatka. Ne ovat niitä matkoja, joilla kaikki kulut on maksettu. Olen ollut lehdistömatkalla ainakin Thaimaassa, Marokossa, Turkissa, Mauritiuksella, Curaçaolla, Floridassa, Islannissa, Hollannissa, Sveitsissä, Kreikassa ja Kroatiassa. Luultavasti jossain muussakin kohteessa, jota en nyt muista. Maksajina ovat toimineet esim. valtioiden matkailutoimistot, matkanjärjestäjät ja lentoyhtiöt.

En ole kuitenkaan koskaan, missään yhteydessä, kertonut artikkelissa olleeni lehdistömatkalla. En ole kertonut matkustaneeni, yöpyneeni, syöneeni, juoneeni ja kokeilleeni jos jonkinlaisia aktiviteetteja ilmaiseksi toimittajaporukassa. Olen sujuvasti häivyttänyt matkaseurani ja kertonut kokemuksistani kuin olisin ollut liikkeellä yksin – omalla rahalla.

Toivottavasti tämä ei tule kenellekään järkytyksenä, mutta sellaisia ne usein ovat, ne aikakauslehtien matkailuartikkelit.

Olen jo kauan sitten oppinut, että kun kirjoittaja ei artikkelissa kerro, kenen kanssa on matkustanut – ja jos hän ei selvästikään ole matkustanut yksin – takana on luultavasti lehdistömatka. Varsinkin, jos samasta kohteesta ilmestyy parin kuukauden sisällä useita juttuja eri lehtiin. Pienellä salapoliisityöllä kaikki tulee ilmi lähikaupan lehtihyllyllä. (En tosin ole varma, kuinka hyvin suuri yleisö tämän huomaa, vai huomaako ollenkaan.)

Nyt sitten matkabloggaajan ominaisuudessa olen törmännyt keskusteluihin, joissa pohditaan, voiko bloggaaja olla vakuuttava tehdessään yhteistyöpostauksia. On mietitty mm. sitä, pitäisikö yhteistyötä tehdä ollenkaan, ja jos, niin kuinka siitä tulisi postauksessa mainita – heti alussa tai vähintäänkin lopussa. Sellaisia bloggaajia, jotka eivät kerro matkansa taustoista, pidetään epäilyttävinä.

Tämä on pistänyt mietteliääksi. Onko asia nyt sitten niin, että matkabloggaaja on rehellinen, mutta toimittaja ei? Alan kallistua siihen lopputulokseen, että näin todella on!

Matkailutoimittaja ei ole matkabloggaaja – ne ovat kaksi eri roolia. Matkablogien tyyli edustaa sellaista rehellisyyttä, jonka puuttuminen matkailuartikkeleista on aina harmittanut minua, ja siinä mielessä bloggaaminen tuntuu itselleni luontevalta. Kannatan sitä, että maksaja mainitaan. Toisaalta ymmärrän, ettei aikakauslehtien artikkeleissa ole tapana kertoa kaikkea – se nyt vain ei kuulu tyyliin.

Vaikka matkan taustaa ei mainittaisikaan lehtiartikkelissa, en usko, että maksettu matka sinänsä vaikuttaa kirjoittamiseeni. Käyn vain sellaisilla pressimatkoilla, jotka kiinnostaisivat muutenkin. Olen kieltäytynyt monista matkoista ihan jo siitä syystä, ettei kohde ole ollut riittävän mielenkiintoinen tai minulla ei ole ollut mitään kosketuspintaa matkan teemaan. Jos en pysty kirjoittamaan mukaansatempaavaa, innostunutta juttua jostakin paikasta, ei sinne kannata lähteä.

Toisaalta, lehdistömatkoilla olen kokenut paljon sellaista, jota en ominpäin välttämättä tekisi. Kuumailmapallolennot, delfiinien kanssa uiminen ja Michelin-ravintolat ovat kalliita, eikä kaikkiin paikkoihin yksinkertaisesti ole pääsyä ilman pressipassia. Tällaisten kokemusten kohdalla on myönnettävä, että lehdistömatkalla on ollut vaikutusta jutun aihevalintoihin.

Kaikki kokemukset eivät tietenkään ole olleet positiivisia. Lehtiartikkeleissa en ole arvostellut asioita kovin äänekkäästi, sillä sellainen sopii vain harvan lehden konseptiin. Jos käyntikohde ei ole ollenkaan istunut tyyliini, en ole maininnut sitä jutussa tai olen ujuttanut kritiikkini sivulauseeseen. Esim. silloin älähdin hieman, kun kohteessa oli vesipula ja golfkentällä sadettimet vihmoivat yötä päivää, jotta nurmi pysyisi mukavan vehreänä luksusresortin asiakkaille.

Allekirjoitan täysin ajatuksen, että matkablogi on parempi vaikutuskanava kuin matkailuartikkeli tai varsinkin matkailumainos, sillä bloggaajaan luotetaan enemmän – ja ihan syystä. Matkabloggaajan roolissa voin tulla lähemmäs lukijaa ja kertoa mielipiteitäni avoimemmin. Voin esimerkiksi suoraan sanoa, että jokin aktiviteetti on niin pirun kallis tai typerä, etten omalla rahalla koskaan edes harkitsisi sitä. Tai että paikaan X ei todellakaan kannata mennä, koska se on hirveä turistirysä. (Pyrin tosin alun perinkin valikoimaan kohteeni niin, etten joudu tällaista sanomaan.)

Matkailutoimittaja on omassa roolissaan huono matkabloggaaja, sillä kyseessä on kaksi eri lajia, joita pelataan erilaisilla välineillä. On varmasti mahdollista olla molempia, muttei missään nimessä samanaikaisesti. Taitavakin matkailutoimittaja epäonnistuu matkabloggaajana silloin, kun unohtaa tai ei osaa vaihtaa roolia.

Tulevaisuudessa tosin toivon, että toimittajat alkaisivat avoimuudessa yhä enemmän muistuttaa bloggaajia. Ehkä siihen suuntaan ollaan jo menossa?