Mauno Koivisto, Manu, oli 1980-luvun koululaiselle presidentin synonyymi.

Maaliskuu 1982. Olen 6-vuotias. Äitini kysyy aamulla ennen esikouluun lähtöä, muistanko nyt varmasti uuden presidentin nimen – sitä saatetaan päivän aikana kysyä. Muistan toki, olenhan tankannut sitä koko edellisen illan. Uuden presidentin nimi on Mauno Koivisto.

Tuon jälkeen Koivistosta tuli tuttu. Hän oli presidenttinä esikouluvuodestani lähtien koko kouluikäni, aina lukion viimeiselle luokalle saakka – koko sen lapsuuden ajan, jonka muistan. Vaikken häntä aina ajatellutkaan, siellä hän silti oli taustalla, isoine käsineen, hiuskiehkuroineen ja lentopalloilijan olemuksineen. Hänessä oli jotain leppoisaa, turvallista ja kuitenkin hyvin arvokasta. Pidin hänestä – ehkä vähän ihailinkin. Kun televisiosta tuli Linnan juhlat, ihailin toki myös Tellervoa ja varsinkin Assia.

Syyskuu 1986. Olen 11-vuotias ja käyn luokkani kanssa presidentti Urho Kekkosen haudalla. Sinne on pitkä jono, muistikuvieni mukaan ainakin puoli kilometriä. Kekkosen presidenttiydestä minulla ei ole erityisiä muistikuvia – hän oli se kalju mies, jolla oli tumma puku ja televisioruudun kokoiset silmälasit. Retken jälkeen saamme piirtää koulussa kuvaamataidon tunnilla jotakin haudalla käyntiin liittyvää. Piirrän niin valtavan kukkameren, ettei se edes mahdu paperille.

Helmikuu 1994. Olen 18-vuotias lukiolainen ja saan ensimmäistä kertaa äänestää vaaleissa. En kuitenkaan voi äänestää Mauno Koivistoa presidentiksi, koska hän ei ole enää ehdolla. Olen hieman eksyksissä, mutta löydän sitten kuitenkin oman ehdokkaani. On hyväksyttävä, että Suomi muuttuu. Maan johtoon tulee nyt muita, mutta Mauno Koivisto pysyy aina lapsuuteni presidenttinä.

Toukokuu 2017. Parvekkeen edessä pihalla liehuu lippu puolitangossa kaksi kertaa saman kuukauden aikana: ensin 12.5. ja sitten uudelleen 25.5. Sinivalkoiset värit hulmuavat kauniisti, kun tuuli osuu lippuun. Juon parvekkeella kahvia ja katselen hiljaa pihalle. Kurkkuun nousee jostakin selittämättömästä syystä pala.

Mauno Koiviston poismeno oli Suomessa erään aikakauden loppu. Sitä se oli myös henkilökohtaisesti. Lapsuuteni ajan presidentti oli poissa, ja minä olin yhtäkkiä vanhempi kuin muistin. Omat lapseni eivät tienneet, miltä tuntui elää 1980-luvun Suomessa. Suomi oli silloin monin tavoin erilainen kuin nyt: jotain oli varmasti huonommin, mutta aika paljon, siitä olen varma, oli myös paremmin.

Viime perjantaina, heti Mauno Koiviston hautajaisia seuraavana päivänä, kävin Hietaniemen hautausmaalla. Ajattelin ensin mennä sinne perheeni kanssa, mutta kun yhtäkkiä tulikin tilaisuus mennä yksin, tartuin siihen. Haudalla tajusin, että niin sen olikin mentävä. Tämä oli henkilökohtaista.

Turvamiehet saattoivat huomata, että jonotin Koiviston haudalle kaksi kertaa peräkkäin. Kukat olivat kauniita ja aivan tuntemattomat ihmiset juttelivat minulle ystävällisesti. Valo siivilöityi vasta puhjenneiden lehtien lävitse: oli lähes kesä ja koko maailma oli heräämässä eloon. Kaunis lähtö hienolle miehelle.

Kiitos ja hyvää matkaa Manu.