Matkabloggaaja on joskus niin innoissaan kokemustensa jakamisesta, että on vaarassa menettää jotakin korvaamatonta.

Muistan sen kuin eilisen. Tapahtumapaikkana oli pieni Cobán kylä Meksikossa. Istuin ravintolan tyhjällä terassilla yksin keskellä yötä. Muu perhe ja kaiketi koko tienoo nukkui mukavasti sängyissään. Vain satunnainen kulkukoira ulvoi jossain. Alkoi tulla kylmä ja pää oli kipeä valvomisesta, mutta en luovuttanut.

Olin kirjoittamassa blogipostausta. Nettiyhteys toimi vain ulkona. Terassilla ei ollut valoja, mutta tietokoneruudun loisteessa parveili aivan helkkaristi hyttysiä. Kuvien lataaminen kesti kauan – palkki piteni asteittain ja pysähtyi sitten kuin kiusallaan. Juuri kun ajattelin nousta tuolista, se nytkähti taas. Odotin. Odotin tunnin, kaksi tuntia, kaksi ja puoli tuntia. Alkoi tulla ihan tosissaan kylmä.

Jukatanilla ei tarvita lämpimiä vaatteita, paitsi aamuyöllä ulkona istuessa. Perhana. Kiukku alkoi jo nousta, mutta lopulta latauspalkit saavuttivat ruudun oikean reunan ja prosentit näyttivät sataa. Jalat olivat puutuneet ja iho kananlihalla. Tietokone ilmoitti, että yhteys oli katkennut.

Alkoi itkettää. Suljin koneen ja hiivin nukkumaan toivoen, ettei kukaan vain heräisi. Onhan se noloa istua hyttysten syötävänä pimeällä terassilla palelemassa – ja sen jälkeen myöntää, ettei saanut koko postausta edes julkaistua. Varsinkin, jos on lomalla. Siis lomaahan tämän piti olla?

Meksikossa on usein hidas nettiyhteys, ja niin on Intiassakin. Yhtä ainoaa sivua voi joutua avaamaan kymmenen minuuttia, eikä se avauduttuaankaan toimi. Ja koska perheen kanssa matkustaessa ei päivällä ole omaa kirjoitusaikaa, täytyy kaiken tapahtua yöllä – pimeässä, yksin, väsymyksestä täristen.

Olen joskus ennen tehnyt niin, vaan en enää. Tämä on lupaus itselleni ja perheelleni.

Viime aikoina blogimaailmassa on puhuttu siitä, että jotkut kirjoittajat ovat kokeneet jääneensä bloginsa “vangeiksi”. Samalla kun he haluavat kertoa kaiken reaaliajassa, he unohtavat elää oikeaa elämää. Vaikka en itse ole kovin aktiivinen bloggaaja – postauksia tulee välillä todella harvakseltaan – on tämä saanut mietteliääksi.

Olen tajunnut ainakin yhden asian: ketään ei kiinnosta, ilmestyykö postaukseni nyt vai parin viikon päästä! Kyllä sen ehtii. Tärkeintä, mitä voin lomalla tehdä, on olla perheeni kanssa. Siksi en ota tietokonetta mukaan tulevalle Intian-matkallemme. Jos jotakin kivaa kerrottavaa tulee, kirjoitan siitä lyhyesti Mangostanian Facebook-sivulla. Kotiin palattua on aikaa taas järjestellä kuvia ja miettiä aiheita. Kirjoittaa jotakin mietitympää. Kuulette kyllä matkastamme! 🙂

PS. Artikkelikuvassa näkyy koko tuo meksikolainen tapahtumapaikka päivänvalossa: vasemmalla huoneemme ikkuna ja oikealla terassin kaiteen takana pöytä, jonka ääressä istuin yön tunteina. Ihan menee kylmät väreet sitä katsoessa. Taisin olla hullu.