Jos jotakin tiesin Kuusamosta etukäteen, oli se Kiutaköngäs. Ensimmäisenä vaelluspäivänä kohteemme oli Oulangan kansallispuisto, jossa kävimme tarkistamassa, onko koskessa ytyä!

Ajomatka Oulangan luontokeskukselle oli yllättävän pitkä. Kuusamon keskustasta sinne kertyi kilometrejä 58, eikä navigaattori toiminut loppumatkasta toivotulla tavalla. Se ilmoitti meidän olevan perillä, vaikka ympärillä näkyi vain sankkaa metsää. Kävimme kääntymässä edellisessä mutkassa: menikö meiltä kyltti ohi? Ei, kyllä sen sittenkin oli pakko olla kauempana!

Lopulta saavuimme parkkipaikalle, josta ei voinut erehtyä. Luontokeskus näkyi heti tieltä ja villisti virtaava Oulankajoki kuohui aivan lähistöllä. Kiutakönkäälle olisi täältä noin kilometrin kävelymatka.

Myös Karhunkierros, legendaarinen 80 kilometrin vaellusreitti, kulkee Kiutakönkään kautta. Moni matkailija tulee kuitenkin autolla ja kävelee katsomaan pelkkää koskea, jonka alakuohut ovat saavutettavissa jopa lastenvaunuilla ja rollaattorilla. Alueella on myös rengasreittejä, jotka vievät hieman syvemmälle luontoon. Me lähdimme kiertämään viiden kilometrin pituista Hiiden hurmosta, joka oli merkitty käpytunnuksilla.

Paras tapa pitää lasten motivaatiota yllä vaeltaessa on jättää sokeri pohjalle. Ennen Kiutakönkäälle saapumista Hiiden hurmoksen reitti haarautuu kahteen suuntaan, renkaaksi. Lähdimme kulkemaan oikealle, poispäin koskesta, jotta saapuisimme sinne viimeiseksi. (Tällaisen vinkin saimme luontokeskuksesta, ja mielestäni se oli hyvä!). Reittikuvauksen mukaan edessä olisi ensin poroaitaus, pitkospuita ja kaksi Hiidenlampea.

Vaellettuamme kauniin hiljaisilta Hiidenlammilta metsän halki takaisin Oulankajoen suuntaan alkoivat kuohut kuulua uudelleen. Tulimme grillipaikalle, jossa söimme eväät. Paikka sijaitsi korkealla joen törmällä – alas oli melkoinen matka ja puut peittivät suurelta osin näkyvyyden. Oletimme, että parhaat maisemat olisivat vielä edessä.

Ja sitten. Kävelimme vähän matkaa eteenpäin ja laskeuduimme alas joen varteen, josta pääsi siltaa pitkin pienelle kalliosaarelle. 6-vuotiaamme kulki jonon ensimmäisenä, ja meille vanhemmille tuli ihan tosissaan kiire kiilata edelle. Mikä pauhu! Paikka ei ollut kaikkein rentouttavin, sillä puhe (ja huuto) peittyi veden kohinaan ja joka suunnalla tuntui vaanivan joku vaarallinen kieleke.

En ole varma, voisinko rentoutua Kiutakönkäällä edes yksin. Lukea vaikka kirjaa kosken pauhatessa parin metrin päässä, luottaen siihen, ettei vesi yhtäkkiä muuta suuntaa ja vyöry päälle. Komeaa joka tapauksessa, ja hyvä muistutus ihmisen mitättömyydestä luonnonvoimien edessä.

Silta numero kaksi vei katsomaan koskea toisestakin kohtaa. Ei sen seesteisempää sielläkään. Joku vaellusporukka, kolme parikymppistä poikaa, tuli keikkumaan ja ottamaan toisistaan hassuja valokuvia kallioilla veden puskiessa ohi kuin viimeistä päivää. Puristin omaa poikaani kädestä. Ehkä hän tulee joskus tänne temppuilemaan kavereidensa kanssa, mutta sen aika ei todellakaan ole vielä!

Palattuamme takaisin luontokeskukselle katsoimme hienon lyhytelokuvan, joka kertoi Oulankajoen vuodenajoista. Tutustuimme myös Keskellä virtaa joki -näyttelyyn. Suosittelen luontokeskusta lämpimästi lapsiperheille: meidän lapsemme olisivat viihtyneet siellä vielä sulkemisajan jälkeenkin.

Hiiden hurmos osoittautui varsin helpoksi koko perheen vaellukseksi ja tarjosi hyvää lämmittelyä tulevia koitoksia varten. Niistä lisää seuraavaksi!