Intia päästi viimein ytimeensä. Pieni diya riksan ohjaustangon päällä on kauneinta ja liikuttavinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. 

Yritän nyt kertoa teille diwalin vietosta ihan tavallisessa lähiökerrostalossa Delhin vieressä Ghaziabadissa, sukulaistemme luona. Temppelivierailusta, kotona pidetystä seremoniasta ja ilotulituksista. Kuvia valitessa silmään pyrkii kyynel. Koko diwali oli niin tunteita herättävä, että se ravisuttaa vielä jälkeenpäinkin.

Sytytimme kynttilät, lausuimme rukoukset ja pamauttelimme raketteja kahtena peräkkäisenä iltana. Yhdistin palaset kertomaan diwalimme tarinaa – juuri niin epäjohdonmukaisesti kuin Intiassa kaikki muutenkin tapahtuu. Lämpimästi tervetuloa viettämään kanssamme valon juhlaa näiden kuvien välityksellä.

(Diwali on Intian tärkein vuosittainen juhla, jota viettävät hindujen lisäksi jainalaiset ja buddhalaiset. Sen tarkoitus on tuoda valoa pimeyteen. Käy lukemassa myös edellinen postaus, jossa kirjoitin diwaliin valmistautumisesta.)

Diyat sytytettiin yhdessä

Valoa kodin jokaiseen nurkkaan

Diwalin parhaita hetkiä oli se, kun diya-kynttilöitä alettiin pujan jälkeen viedä kaikkiin huoneisiin antamaan valoa. Auli sai kantaa tarjotinta ja järjestää kynttilöitä huoneiden nurkkiin, parvekkeelle ja rappukäytävään. Voi miten kauniilta ne näyttivätkään!

Muutkin lapset – kolme villiä poikaa – ripottelivat öljykynttilöitä vähän sinne tänne. Kuljin perässä ja kävin siirtelemässä muutamia kauemmas pitkistä ikkunaverhoista. Tietynlainen turvallisuushakuisuus on suomalaisilla sisäänrakennettu ominaisuus, eikä sitä voi kokonaan kytkeä pois päältä (vaikka joskus haluaisi).

Tunteikas temppelimatka

Sisällä oli toki tunnelmallista, mutta itselleni diwalin sykähdyttävin hetki oli se, kun lähdimme kävellen läheiseen temppeliin. Kuljimme sinne slummin vierustaa – alue oli aiemmin suurempi, mutta nyt tyhjä tontti oli aidattu ja hökkelit siirtyneet kapeana nauhana aivan tien varteen. Viivyttelin matkalla, sillä eteeni avautui jotakin pysäyttävää. Myös slummi vietti diwalia valoin kuorrutettujen kerrostalojen katveessa!

Pienet diyat, aivan samanlaiset kuin meillä, syttyivät yksi toisensa jälkeen majojen oviaukkoihin, hökkelikioskien tiskeille, rikkinäisen rekka-auton puskurille, riksan ohjaustangon päälle. Tajusin äkkiä, miten tärkeää pienikin toimeentulo oli slummin asukkaille ja kuinka he tekivät kaikkensa suojellakseen sitä. Lähes romulta näyttävä riksa, jonka ohjaustangolla diya nyt kauniisti paloi, toi elannon jollekin perheelle.

Diwalin aikana on tapana pyytää suojelusta Lakshmilta, hindulaiselta vaurauden jumalattarelta. Täällä jos missä sitä tarvittiin. Heitin kulkiessani ilmaan toiveen, että Lakshmi huomaisi slummiin sytytetyt diyat ja olisi sen asukkaille suopea. Lupasin myös mielessäni, että seuraavalla kerralla maksaisin riksakuskille vähän enemmän kuin hän pyytää.

Suojalasit – mitkä ne ovat?

Myöhään illalla kävimme räjäyttelemässä ilotulitteita taloyhtiön parkkipaikalla. Suomalainen ja intialainen kulttuuri ottivat taas vähän yhteen, mutta annoin nopeasti periksi. Suojalasit olisivat näyttäneet siinä ympäristössä naurettavilta, eikä meillä ollut sellaisia mukanakaan. Sitäpaitsi, kaikki muutkin lapset, parivuotiaista alkaen, saivat sytyttää isoja, paukkuvia pommeja keskellä väkijoukkoa. Jos sormi kärähti, siihen laitettiin laastari. Niinkuin serkkupojalle tapahtui.

Yksi pihalle parkkeeratuista mopoista oli kaatunut ja bensatankin sisältö valunut asvaltille. Siitä tuli voimakas haju. Ajattelin vain, että toivottavasti kukaan ei tule juuri tähän kohtaan sytyttämään mitään. Vähän samanlainen fiilis kuin silloin, kun vastaantulevien kaistaa kaahaavasta taksista ei löydy moottoritiellä turvavöitä. Intia nyt on sellainen.

Yöllinen luottamustehtävä

Diwali oli täynnä välkkyviä valoja, kynttilöitä ja ilotulituksia – ja aika kovaa meteliäkin. Lopulta yön tunteina tienoo alkoi hiljetä. Jossakin jysähti vielä satunnainen ilotulite, jonka voimasta autojen varashälyttimet ja koirat alkoivat kilvan ulvoa.

Yksi tärkeä tehtävä oli jäljellä. Sitä isoa diyaa, jonka olimme vieneet mukanamme temppeliin ja tuoneet taas kotiin, oli tarkoitus pitää hengissä aamuun asti. Liekki ei missään tapauksessa saanut sammua diwali-yönä! Ja koska alttari sijaitsi makuuhuoneessamme, meille lankesi liekinvartijan rooli.

Hermostutti vähän. Kaadoimme kuppiin reilusti lisää öljyä.

– Ei hätää, vartioin sitä kyllä, Ajay sanoi.

– Ai laitatko herätyskellon soimaan? minä kysyin.

– En nyt sentään.

– No mitä jos se sammuu? Mehän nukutaan!

– Sytytetään se aamulla uudestaan eikä mainita koko asiasta.

– Kuulostaa jotenkin melkein rikolliselta…

Mutta ei se sammunut. Se paloi aamulla ja se paloi vielä iltapäivälläkin. Olimme laittaneet diyaan ihan liikaa öljyä!