Olen aiemmin vannonut, etten koskaan ota osaa keskusteluun maahanmuutosta tai monikulttuurisuudesta. Nyt perun sanani.

Olemme ihan tavallinen perhe – meissä ei ole mitään kovin mielenkiintoista. Arkiruokamme on kalasoppa. Kalusteina meillä on Artekia ja Ikeaa, astioina Iittalaa. Lastenhuone on täynnä legoja. Retkeilemme luonnossa, pelaamme Monopolia ja vietämme elokuvailtoja. Normaalia elämää.

Mieheni on startup-yrittäjä, joka työllistää useita henkilöitä. Hän sienestää ja pyöräilee. Hän pitää mämmistä ja lanttulaatikosta. Keskiviikkoisin taloyhtiön saunan jälkeen hän juo joskus oluen. Hän ajaa Volvolla ja haaveilee omasta kesämökistä. Aika normaali mies.

Tai mistäs sitä tietää, millaisena tämä kaikki ulkopuolisille näyttäytyy, sillä nyt tulee se pommi. Mieheni on in-ti-a-lai-nen.

En ole itse sitä koskaan erityisemmin ajatellut. Ihmiset nyt ovat mistä ovat, ja meillä sattuu olemaan näin. Nykymaailmassa, kun matkustetaan paljon, on aivan tavallista kohdata kaikenlaisia ihmisiä. Suomalaisten osuus koko ihmiskunnasta on kuitenkin aika pieni.

Emme ole koskaan kokeneet olevamme ns. monikulttuurinen perhe. Meillä on perheessä yksi kulttuuri – meidän omamme. Se on sekoitus minun ja mieheni elämäntapaa, ja lopputulos on melko standardien mukainen. Jos nyt oikein pitää miettiä, niin keksin yhden asian, jossa poikkeamme suomalaisesta valtavirrasta. Automatkoilla kuuntelemme usein hindipoppia, koska siinä on niin mukavan rytmikäs jytke.

Mieheni ei välttämättä ole tummempi-ihoinen, vaan oma ihoni on vaaleampi kuin hänen. Huomaan värieron vain seisoessamme kauppakeskuksen hississä, jonka peilissä näytän – harmi kyllä – kalpealta kuin lakana. Poikamme on muiden silmissä varmaankin keskimääräistä tasaisemmin ruskettunut. Hän on iloinen, reipas ja sosiaalinen lapsi, täynnä intoa ja itseluottamusta. Tulevaisuuden suomalainen.

Mutta. Ilmeisesti on olemassa ihmisiä, jotka haluaisivat päästä eroon perheestäni. Näin voi päätellä esim. Olli Immosen Facebook-kirjoituksesta, joka on viime päivinä levinnyt kulovalkean tavoin:

“I’m dreaming of a strong, brave nation that will defeat this nightmare called multiculturalism. This ugly bubble that our enemies live in, will soon enough burst into a million little pieces. Our lives are entwined in a very harsh times. These are the days, that will forever leave a mark on our nations future. I have strong belief in my fellow fighters. We will fight until the end for our homeland and one true Finnish nation. The victory will be ours.”

Ajattelin aina eläväni tuiki tavallista elämää, mutta nyt silmäni ovat auenneet. Mehän taidammekin edustaa juuri sellaista pelottavaa monikulttuurisuutta, jonka Immonen & co haluaa hävittää maastamme!

Rasistiset persut – saa kai näin sanoa – kohdistavat vihansa erityisesti tiettyihin ihmisryhmiin. Perheenjäseneni eivät välttämättä ole aivan listan kärjessä, mutta sillä hilkulla tässä varmaan keikutaan. Olisikin tärkeää tietää, ketkä ulkomaalaiset eivät ole immoslaisten mielestä tervetulleita Suomeen, jotta asioista voitaisiin puhua niiden oikeilla nimillä. Ai niin – sitä ei voi sanoa, sillä siitä saattaisi saada syytteen.

Niinkuin kaikilla pariskunnilla, on meilläkin ollut ylä- ja alamäkiä. Kieltämättä joskus huonona hetkenä on käväissyt mielessä, että mieheni saisi painua sinne mistä on tullutkin – tosin en ole varma, minne hänet lähettäisin. Lontooseen? Rotterdamiin? Chicagoon? Delhiin? Hän on tullut niistä kaikista ja päätynyt lopulta Suomeen, kotiin.

Ja sitten on vielä tuo poikakin. Hän ei ole kotoisin mistään muualta kuin Helsingistä – Naistenklinikalla syntynyt kuten äitinsä aikanaan. Hän on iloinen, reipas ja sosiaalinen lapsi, täynnä intoa ja itseluottamusta. Tulevaisuuden suomalainen, ja puolustan häntä niin kauan kuin elän.

Olli, ethän siis vain puhu perheestäni?

PS. Tervetuloa Olli ja muut katsomaan, mitä maahanmuuttaja voi saada Suomessa aikaan: www.hakema.net. Perheemme toivottaa kaikki uudet asiakkaat lämpimästi tervetulleiksi. Mitä useampi yritys käyttää palveluamme, sitä enemmän työpaikkoja voimme tarjota suomalaisille!