Helsingin yliopisto – 28 vuotta myöhemmin

Lupasin kirjoittaa kuulumisiani, kun olen saanut kakkoskierroksen yliopisto-opintoni alkuun. Nyt voisi olla hyvä hetki!

Jos et tiedä, tässä lyhyesti: Olen opiskellut Helsingin yliopistossa 1990-luvulla, mutta opintoni jäivät silloin kesken. Sain nyt 47-vuotiaana opinto-oikeuden palautuksen Kulttuurien tutkimuksen laitokselle. Aloitan opiskelun alusta kuin kuka tahansa uusi opiskelija, sillä edelliset suoritukseni ovat vanhentuneet. Pääset seuraamaan matkaani täällä blogissa ja Instagramissa!

Heti alkuun tunnustus. Kuljen yliopistolle bussilla ja metrolla, vaikka ratikallakin pääsisi. Teen niin pääasiassa siksi, että haluan saapuessani kuulla metrokuulutuksen: Helsingin yliopisto – Helsingfors universitet – University of Helsinki. Kun edellisen kerran aloitin yliopistossa 1994, en saanut kokea tätä hienoa kuulutusta – aseman nimi oli silloin Kaisaniemi, eikä siinä todellakaan ollut samanlaista kaikua!

Olen ollut positiivisen häkeltynyt kaikesta uudesta, mitä yliopistolle on parinkymmenen vuoden aikana ilmestynyt. Siellä on nyt monenlaisia upeita tiloja, kuten Tiedekulma ja oppimiskeskus Aleksandria. Mukavaa on ollut huomata sekin, että opiskelijaruokalassa on nykyään niin paljon hyviä kasvisruokavaihtoehtoja. Saattaa olla, ettei muistini kaikilta osin pelaa, mutta minusta ruoka on myös maukkaampaa kuin ennen!

Yksi asia, mikä yliopistolla on vääjäämättä vaihtunut tässä välissä, ovat ihmiset. Siellä on nyt ihan uusi sukupolvi toteuttamassa omaa unelmaansa. Ikä on vain numero, mutta kyllä silti aluksi mietitytti mennä 47-vuotiaana istumaan kaksikymppisten joukkoon. Tuntuisiko heistä ehkä siltä, että jonkun äiti on tullut siihen hengaamaan?

Vähän jännitti myös mennä yksin opiskelijaruokalaan syömään. Oma tytär, ensimmäisen vuoden ranskalaisen filologian opiskelija, kannusti: “Tottakai sä voit sinne mennä! Siellähän käy ihan kaiken ikäisiä”.

… ja lisäsi sitten: “Ne varmaan vaan ajattelee, että sä olet joku opettaja.” (No sepä se.)

Hyvin nopeasti olen kuitenkin huomannut, että ikäkriisi on vain omassa päässäni – ja olen jo hyvää vauhtia pääsemässä siitä eroon. Yliopistohan ei ole pelkkä nuorten oppilaitos, josta lähdetään maailmalle ovet paukkuen, palaamatta koskaan. Se on tiedeyhteisö, johon saa onneksi kuulua minkä ikäisenä tahansa. Sitä paitsi, eri ikäisten vuoropuhelu on aina arvokasta!

Sähköistä suorittamista

Yksi valtava muutos 90-lukuun verrattuna on ollut tietojärjestelmien käyttöönotto. Pakko päästä sanomaan tämä: silloin minun aikanani, kun minä olin nuori, käytiin ostamassa luentopaperia ja lyijykyniä ja arkistoitiin muistiinpanot kansioihin. Joskus muistiinpanoista sai selvää, joskus ei. Tenttiä varten kopioitiin puuttuvat sivut kurssikaverilta ja yritettiin sitten arvailla hänen käsialaansa. Kopiokonetta varten sai ostaa pahvisen kortin, joka välillä taittui tai unohtui toisen takin taskuun. Yliopiston sähköpostia käytiin lukemassa kirjastossa, sillä kotona ei (ainakaan minulla opiskelujeni alkuvuosina) ollut nettiyhteyttä. Siis miettikää!

Nyt kaikki kurssi-ilmoittautumiset ja suoritukset tapahtuvat sähköisesti ja opintojen etenemistä voi seurata suoraan vaikka omasta puhelimesta. Ei tarvitse mennä opintotoimistoon pyytämään printtiä suorituksistaan tai etsiä kursseja paperisista oppaista. Täytyy myöntää, että kaikki on muuttunut todella paljon kätevämmäksi ja helpommin hallittavaksi (jos vain järjestelmiä osaa käyttää).

Yrittäjät yliopistossa

Kurssitarjonnassakin näkyy uusia tuulia. Ilokseni olen huomannut, että yrittäjyys on nostettu näkyvästi esiin! En muista, että siitä olisi 90-luvulla yliopistolla puhuttu yhtään mitään – se ei silloin tainnut oikein kuulua koko konseptiin.

Vaikka lähdin opiskelemaan osittain sen vuoksi, että saisin etäisyyttä omiin yrittäjäkuvioihini, kävikin niin, että päädyin ensimmäiseksi Humanistit yrittäjinä -kurssille. (Siellä on muuten mukavan paljon jo keski-iän saavuttaneita opiskelijoita nuorten joukossa!) Kaikkea muutakin mielenkiintoista yrittäjyteen liittyvää löytyy esim. Helsinki Think Companysta. Voihan se olla, että tässä vielä innostun kehittelemään omiakin ideoitani eteenpäin.

Elämänkokemus kantaa

Menemällä uudelleen yliopistoon sain mielenkiintoisen mahdollisuuden havainnoida, kuinka olen itse muuttunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Tällaista kokemusta ei useinkaan elämässä saa, ja siksi tarkkailen itseäni nyt kuin tutkimusaihetta: miltä tämä kaikki tuntuu?

Huomaan ainakin, että minulle on kertynyt paljon sellaista elämänkokemusta, josta en aiemmin ollut tietoinen. Pienet asiat, joita pidän itsestäänselvyyksinä, eivät välttämättä nuoremmille ole sellaisia. Toisin sanoen, tiedän asioista, joista en tiennyt tietäväni.

Ainakin yksi selkeä muutos on tapahtunut minussa itsessäni 90-luvulta tähän päivään. Olen vuosien varrella alkanut aina vain enemmän arvostaa historiaa. Muistan kyllä jo parikymppisenä ihailleeni historiallisia rakennuksia ja pitäneeni enemmän vanhasta kuin uudesta, mutta nyt näen kulttuurihistoriaa kaikkialla. Kiertelen haltioituneena Kansalliskirjastossa ja yliopiston päärakennuksessa ja huomaan, etten opiskelujeni “ensimmäisellä kierroksella” saanut niihin sellaista henkistä yhteyttä kuin nyt. Siksi kauhistuttaa ajatus, etten olisikaan aloittanut opintoja uudelleen. Mitä olisin menettänyt, hölmöyksissäni ja tietämättäni!

Kodikas tiedeyhteisö

Yksinyrittäjyys on nimensä mukaisesti usein yksinäistä, ja kotona työskentelevänä olen jo pitkään etsinyt paikkaa, johon voisin kuulua ja jossa voisin ajoittain käydä. Vaikka viihdyn monenlaisissa ympyröissä, on minulle kuitenkin ollut vaikeaa löytää todellista henkistä kotiani.

Kun sitten tänä keväänä aloin syvemmin miettiä asiaa, tajusin, etten etsi uusia sosiaalisia kuvioita niinkään työn piiristä – päinvastoin nautin yksin työskentelystä. Ensisijaisesti haluaisin oppia ja inspiroitua jostain uudesta samanhenkisessä seurassa. Kulttuurimatkailusta kirjoittavalle toimittajalle paras skenaario olisi tietysti se, että tämä kaikki tapahtuisi keskellä kotikaupunkiani Helsinkiä, upeissa kulttuurihistoriallisissa puitteissa.

No siellähän se humanistinen tiedekunta on edelleen, keskustakampuksella, Senaatintorin vieressä.

On niin hienoa saada taas olla mukana tiedeyhteisössä nimeltä Helsingin yliopisto. Se on monitahoinen, energinen ja kannustava. Kun katson nuorten opiskelijoiden pulppuilevaa intoa ja toisaalta epävarmuutta, en kuitenkaan voi olla miettimättä: mieluiten olen nyt, tällä elämänkokemuksella, juuri tämän ikäinen kuin olen.

Kannustan kaikkia elämänmittaiseen opiskeluun! Se ei mene koskaan hukkaan, vaikka opiskelisit samoja asioita uudelleen. Aika muokkaa meitä vastaanottamaan tietoa elämänvaiheeseemme sopivalla tavalla. Keski-ikäisen näkökulma on erilainen kuin nuoren, ja jo sen oivaltaminen on arvokasta.