Intia – RESET.

Nyt se on tehty: kävimme käynnistämässä ikiliikkujan uudelleen. Pitkien pandemiavuosien jälkeen Intia on taas osa elämäämme.

Matkat Intiaan olivat kaksikulttuuriselle perheellemme aiemmin osa vuosittaista ohjelmaa. Lasten ollessa pieniä matkustimme joskus kaksikin kertaa vuodessa Delhin alueelle tapaamaan sukua (jota on aivan tolkuttoman paljon!). Pandemia katkaisi perinteen hirvittävän pitkäksi ajaksi, melkein viideksi vuodeksi.

Nyt pääsimme jälleen koko perheen voimin käymään Intiassa tutussa ympäristössämme – Vaishalissa Ghaziabadin kaupungissa – josta käsin teimme retkiä muualle Delhin seudulle ja kauemmas Intiaan, aina Keralaan saakka. Tauko on siis päättynyt, ratas pyörähtänyt täyden kierroksen ja kaikki alkanut uudestaan.

Muistan vieläkin hyvin, kuinka ensimmäisillä Intian-vierailuilla kulttuurisokki oli vahvasti läsnä. Alueilla, joilla liikuimme, ei näkynyt ketään muita ulkomaalaisia. Ei turisteilla ollut mitään syytä edes tulla niille kulmille. Ympäristö oli länsimaiseen elämään ja ajattelutapaan tottuneelle vähän haastava ja välillä hermoja repivä, mutta kummasti siihen tottui. Lopulta sulauduin joukkoon mielestäni melko kivasti. Ajattelin, että voisin koko loppuelämäni nauttia saavuttamastani olotilasta ja olla Intiassa kuin kala vedessä.

Nyt viiden vuoden jälkeen huomasin, että kulttuurisokki olikin yllättäen palannut – vaikka luulin, etten voisi enää koskaan kokea sitä. Silmäni eivät enää olleet tottuneet siihen todellisuuteen, mikä meitä oli vastassa. Sain siis sittenkin vielä uuden mahdollisuuden yllättyä ja hämmentyä.

Sanotaan, että Intia on vastakohtien maa. Vasta paikan päällä voi ymmärtää, mitä se oikein tarkoittaa. Vastakohdat ovat niin räikeitä, että monesti hävettää olla tilanteiden osapuolena. Ensin et ole huomaavinasi, kun kerjäläislapset koputtelevat auton ikkunoihin ja alkavat heittää kärrynpyöriä liikennevaloissa, sitten käyt nauttimassa lounasta italialaistyylisessä puutarharavintolassa, jonka eteen autonkuljettajat kaartavat kiiltävillä sähkömersuilla.

Kahvila Connaught Placella Delhin keskustassa oli vähän siltä väliltä. Täydellinen cappuccino-nautinto katkesi hetkeksi, kun seinällä kiipesi iso rotta. No mitäs tuosta.

Melusaaste oli rasittavampaa kuin muistimme. Todennäköisesti sietokykymme on näiden viiden vuoden aikana alentunut huomattavasti, sillä koskaan ennen emme ole reagoineet meluun niin voimakkaasti kuin nyt. Muistin kyllä, että autot tööttäävät Intiassa jatkuvasti. Sitä en muistanut, että ääni tunkeutuu niin syvälle sisuksiin. Itsensä kanssa voi joutilaana hetkenä pelata sellaista peliä, että laskee tööttäysten välisiä sekunteja. Neljä, viisi sekuntia hiljaisuutta on jo todella pitkä aika (melkein mahdottomuus). Varsinkin Chandni Chowk on niin kaoottinen paikka, että matkakumppanini oli vähällä saada siellä paniikkikohtauksen.

Matkan alku ja loppu kului Delhin seudulla. En pysty laskemaan, monessako kodissa vierailimme. Kaikkialla juotiin teetä ja avattiin makeisrasioita. Lapset olivat kasvaneet vanhempiaan pidemmiksi ja juttu jatkui siitä, mihin se oli viisi vuotta sitten jäänyt.

Välissä lensimme Etelä-Intian lämpöön ja koimme myös ilmastollisia vastakohtia: hytistyämme toppatakit päällä kylmissä asunnoissa laskeuduimme yhtäkkiä hiostavaan +32 asteen lämpötilaan, joka tuntui pyörryttävältä. Nautimme hiekkarannoista, uima-altaista ja trooppisesta luonnosta, josta palasimme taas kylmyyteen ja kiskoimme kevyttoppatakkeja uudelleen päälle.

Ruoka – se oli parempaa kuin muistinkaan. Matkustaessani Intiassa tiheämmin en aina osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Varsinkin Keralassa ravut ja muut merenelävät olivat yksi matkan kohokohdista. Delhissä aloin toivoa, että esim. ketjuravintola Haldiram´s perustaisi sivupisteen Helsinkiin nopealla aikataululla. (Miksei Suomesta saa OIKEAA intialaista ruokaa?)

Matka oli kaikkine ääripäineenkin upea. Iloitsin siitä, että koko laajennettu nuoriso-osastomme halusi lähteä mukaan seikkailuun. Koimme yhdessä hienoja juttuja, sellaisia turistille sopivia ja rentouttavia, mutta näimme läheltä myös paikallista normaalia elämää ja silmiä avaavia yhteiskunnan ongelmia, joihin jokaisen on hyödyllistä tutustua. Ihmeellisintä oli ehkä se, ettei kukaan meistä viidestä sairastunut!

Paluumatka olikin sitten aivan fiasko.

Vietimme viimeisen yön Delhissä lentokentän lähellä ja heräsimme hotellissamme klo 4.30, jotta pääsisimme ajoissa liikkeelle. Kumppanini oli ottanut edellisenä iltana ihanan, höyryävän kuuman suihkun, joten oletin, että minäkin saisin nauttia sellaisesta viimeisenä aamuna. No mitä vielä: sain vain jääkylmää vettä. Tajusimme, että hotellin henkilökunta oli edellisenä iltana lämmittänyt veden meille valmiiksi, mutta nyt boileri oli pois päältä. Ei ollut aikaa. Kävin jääkylmässä suihkussa ja pukeuduin lämpökerrastoihini lähes hypotermian partaalla.

Matkalla Indira Gandhin kansainväliselle lentokentälle taksin ikkunoista ei näkynyt kuin harmaata puuroa. Ihmettelimme, miten lentokone voi nousta sellaisessa sumussa. No eihän se voikaan. Pian tuli kuulutus, että lentomme myöhästyy. Useita lentoja myös peruttiin. Aloin googlettaa: Delhissä oli pahin sumu sitten vuoden 2019 ja lentokentän ympäristössä näkyvyys 0 metriä. Tämä tarkoitti myös erittäin heikkoa ilmanlaatua – indeksi lähenteli asteikon ylälaitaa eli viittäsataa. Yskimme ja köhimme, lisää lentoja peruttiin ja kentälle alkoi muodostua pieni kaaos.

Lentokentältä alkoivat jo ruokavaihtoehdotkin loppua, mutta sain sentään ostettua ranskalaiset perunat. Seitsemän tunnin kuluttua vähän kirkastui ja pääsimme kuin ihmeen kaupalla Etihadin lennolle Abu Dhabiin. Saapuessamme sinne alkuillasta oli jatkoyhteytemme Müncheniin mennyt jo ajat sitten. Meidät reititettiin uudelleen Frankfurtiin – lento lähtisi klo 2.35 yöllä – ja saimme voucherin City Seasons -hotelliin. Ajoimme taksilla Abu Dhabin keskustaan, söimme hotellin buffetissa ja lepäilimme hetken muhkeilla sängyillä. Olisimmepa voineet jäädä sinne nukkumaan – vaikka pariksi päiväksi! Mutta ei, oli otettava taksi takaisin kentälle ja lennettävä Saksaan.

Frankfurtissa lentomme oli – yllätys yllätys – muutaman tunnin myöhässä, sillä Lufthansalla ei ollut tarpeeksi henkilökuntaa siirtämään matkalaukkuja ruumaan. Siinä ne laukut odottivat vaunussa suoraan koneen ikkunan alla. Olin jo melkein valmis lähtemään itse avuksi, mutta sitten pääsimme matkaan.

Helsinkiin saavuimme 38 tunnin matkustamisen jälkeen. Kyllä siinä tiesi lentäneensä.

Matka vei minusta kaikki mehut, ei pelkästään rankan loppuhuipennuksen vaan koko sen uskomattoman sirkuksen takia, jonka ihminen Intiassa kohtaa. Se sirkus on edelleen käynnissä pääni sisällä: tunnen istuvani välillä sukulaisten täpötäysissä olohuoneissa, välillä pölyisessä taksissa, jossa soi hindipop. Tunnen liikkuvani ihmisvirran mukana vanhan Delhin rähjäisillä kujilla sähköjohtoja väistellen, kulkevani paljain jaloin temppelin mustaksi pinttyneellä lattialla, joutuvani lahkeita myöten Intian valtameren kastelemaksi. Odottelen vielä kuohunnan hiljentymistä.

Olin helpottunut päästessäni kotiin, mutta jo muutaman päivän kuluttua huomasin varovaisen, toiveikkaan ajatuksen hiipivän mieleeni: kunpa voisin pian palata takaisin Intiaan. Sillä vaikka siellä olisi kuinka kamalaa, on siellä samalla niin pökerryttävän innostavaa.

Intia on ihmisessä kuin leima, joka ei lähde hankaamallakaan. Se on välillä ruma ja ärsyttävä, mutta se kulkee mukana kaikissa elämän käänteissä. Tämä ei siis ollut viimeinen reissuni Intiaan, vaikka hetkittäin jo siltä tuntui. Tämä oli uusi alku!

---

Haluatko kuulla lisää matkastamme? Seuraa tätä blogia ja muita kanaviani:

• Verkkolehti Matkasto
• Henkilökohtainen Instagram-tilini
• Mangostanian Facebook-sivu

Kuvapostaukset Delhistä ja Keralasta tulossa erikseen, samoin matkavinkkejä (jos joku muukin hullu tuonne eksyy). Ole siis kuulolla!

---