Intiaan lähteminen ja sieltä takaisin tuleminen on aina oma henkinen matkansa.
Rehellisesti sanoen, lähden joka kerta Delhiin sekavin tuntein. Koska kyseessä ei ole turistimatka, en koskaan oikein tiedä, mitä odottaa. Intialaisen mentaliteetin mukaan kaikki aikataulut ja suunnitelmat selviävät vasta perillä, jos silloinkaan. On siis osattava heittäytyä ja soveltaa. Se on vaikeaa ihmiselle, joka yleensä suunnittelee matkat melko tarkasti alusta loppuun.
Meillä on Intiassa paljon sukulaisia, ja kun sanon paljon, ei suomalainen voi millään käsittää, mitä se todellisuudessa tarkoittaa. Kuka niitä kaikkia pystyy laskemaan! Istumme ahkerasti erilaisissa kahvipöydissä (tosin kupissamme tuoksuu yleensä chai, mausteinen maitotee). Ja kun yhtäkkiä tulee se hetki, jolloin voisi tehdä jotain muuta, eikä kukaan tai mikään ole estämässä, on vain pakko tehdä täysillä. Silloin olo on kuin niitylle karkaavalla sekopäisellä varsalla.
Suunnittelemattomuuteen ja jatkuvan valppauden olotilaankin tottuu: se muuttaa ihmistä sisältä. Henkinen paluu Intiasta tapahtuu aina vasta useita päiviä sen jälkeen, kun on avannut kotioven Helsingissä. Osa minusta jää aina Intiaan, enkä ole varma, tuleeko se sieltä oikeastaan koskaan kokonaan pois.
Meillä oli tällä kertaa lyhyt mutta monin tavoin oikein hyvä matka. Delhiin jäivät taas monet sukulaiset ja ystävät, joiden kanssa olisi ollut ihanaa viettää enemmän aikaa. Sinne jäivät myös ne kaikki järjettömän kiinnostavat valokuvauskohteet, joissa en ehtinyt tälläkään kertaa käydä. Ja ne kohteet, joissa kyllä kävin, mutta joissa mikään aika ei koskaan, ikinä riitä. Voisinpa vain hypätä ovelta taksiin ja käydä niissä nyt uudelleen ihastelemassa värejä, elämää ja rosoista kauneutta.
Toisaalta, Intiaan jäivät myös saasteet, yskä ja kirvelevät silmät. Joka kerta Delhissä käydessäni toistan mielessäni kulunutta lausetta, joka ei voisi olla enempää totta: nämä ihmiset elävät täällä joka päivä! Satunnainen turisti pääsee pian taas terveellisempään ympäristöön, mutta Delhin alueella asuvat 20 miljoonaa ihmistä ovat jo niin turtuneita saasteisiin, että he tuskin huomaavat niitä. Laskettelurinteen kokoisen roskavuoren yllä kaartelevat mustat korpit kuuluvat siellä normaaliin lähiömaisemaan.
Intiaan jäi myös jatkuvasti soiva ovikello. Ette voi uskoa, kuinka monta kertaa päivässä se voi pirahtaa. Ovella ramppaa kotiapulaisia, silittäjiä, lähettejä ja korjausmiehiä, ja naapureillakin on yllättävän paljon asiaa. Kun ulko-ovi aukeaa suoraan olohuoneeseen, tuntee välillä istuvansa rautatieasemalla.
Elämä Helsingissä on hyvin hiljaista. Intiasta palattua tekee usein mieli oikein katsoa ikkunasta ja odottaa, näkyykö siellä ketään. Lopulta hämärtyvässä maisemassa kulkee joku yksinäinen koiranulkoiluttaja, joka livahtaa ripein askelin rappukäytävään. Suomi.
Olen käynyt Delhissä yli kymmenen vuoden ajan, mutten koskaan turistina. Minua alkoi tällä kertaa häiritä, että tunnen kaupunkia niin huonosti, siitä huolimatta, että olen suhannut sitä edestakaisin takseilla lukemattomia kertoja ja käynyt katsomassa monia nähtävyyksiäkin. Ennen tätä matkaa tutustuin ensimmäistä kertaa oikein kunnolla Delhin karttaan – Google Mapsissa. Löysin paikat, joissa olimme jo aiemmin käyneet, ja etsin uusia kohteita. Tein pienen listan paikoista, jotka haluaisin nähdä, ja suurin osa toiveistani myös toteutui. Suunnitelmallisuus siis kannattaa, vaikka se onkin paljon enemmän suomalainen kuin intialainen piirre!
Muutamia noista paikoista esittelen teille pian. Kerron matkastamme lisää tässä blogissa ja Matkasto-lehdessä, ja kun olen valmis, on Sri Lankan vuoro.
Postauksessa on kuvituksena sekalaisia otoksia Delhistä ja pieneltä maaseuturetkeltämme Bada Gaon -temppelille. Ne ovat kuvia, joita tuskin julkaisen missään muualla, joten ne sopivat hyvin tähän alkuun. Niissä ei ole takana mitään yhtenäistä ajatusta, järjestystä tai edes järkeä; ne ovat vain satunnaisia väläyksiä meidän Intiastamme. Jos tuo maa on jotain opettanut, niin ainakin tämän: kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja analysoida. Yleensä riittää, että asiat vain jotenkuten ovat.
