Haluatko tietää, miltä näyttää Turkin kolmanneksi suurimmassa kaupungissa? Käydään katsomassa.
Mietin pitkään, mikä olisi Izmirille sopiva otsikko. Vierailin siellä pikaisesti kesäkuussa Turkin lehdistömatkalla ja kaikki vaikutti niin mukavalta. Sitähän se onkin – mukava kaupunki. Niiden lyhyiden hetkien aikana, jotka Izmirissä vietin, en oikeastaan keksinyt kaupungista mitään huonoa sanottavaa. Kaikki tuntui siistiltä ja modernilta mutta kuitenkin sopivan värikkäältä ja eloisalta.
Tiesitkö?
Neljän miljoonan asukkaan Izmir on Turkin kolmanneksi suurin kaupunki heti Istanbulin ja Ankaran jälkeen. Sen antiikinaikainen nimi oli Smyrna.
Hotellimme Hilton Izmir jäi mieleen lähinnä ikkunoidensa takia. Kun heräsin aamulla ja vetäisin verhot syrjään, rävähti silmieni eteen tällainen näkymä.
On sääli, ettei ketjuhotelleissa useinkaan saa ikkunoita auki. Olisin mielelläni työntänyt pääni ulos tai istunut jopa parvekkeelle, jos sellainen olisi ollut. Nyt suuri, jämäkkä lasi erotti minut Izmiristä ja tyydyin kuvaamaan sen läpi. Edessäni avautui kaupunki, jota en vielä ollenkaan tuntenut. Se on aina yhtä kihelmöivän jännittävä tunne.
Aamiaiselle laskeuduin aika monta kerrosta alemmas, mutta edelleen näkyi kattojen yli. Vaihtoehtoina oli syödä ulkona tai sisällä. Ulos, kiitos!
Moni varmasti aloittaa Izmiriin tutustumisen Konak-aukiolta, jossa seisoo kaupungin maamerkki, Saat Kulesi (kellotorni). Se oli luonnossa vähän pienempi kuin odotin, mutta siinä oli jotakin ihanan herttaista. Mukavinta oli istua hetki puiden varjossa ja katsella ihmisiä. Lapset jahtasivat puluja, jotka syöksähtivät lentoon. Pariskunnat ja ystävykset ottivat toisistaan kuvia. Joillain oli ehkä kiire töihin.
Aivan kellotornin lähellä sokkeloinen Kemeralti-basaari kutsui eksymään. (Eikös basaareissa pidä aina vähän eksyä?) Tällä kertaa pistäytyminen oli kuitenkin harmittavan lyhyt, sillä kadotin muun ryhmän näköpiiristäni vain muutamaksi aavistuksen hermostuttavaksi hetkeksi.
Eniten koko kaupungissa pidin kai juuri noista basaarikaduista, joilla on takanaan satojen vuosien historia ja jotka toivat joka askeleella eteen jotakin uutta ja värikästä. Makeisia, kahvia, teetä, huiveja. Kissoja.
Izmir tuntui välillä suurkaupungilta, välillä pikkukaupungilta. Sen katukuvasta ei olisi heti uskonut, että siellä on neljä miljoonaa asukasta. Ehkä lähimmäs suurkaupunkitunnetta pääsin rantaa myötäilevän autotien ylittävällä sillalla. Olen joskus ottanut Bangkokin keskustassa samantyylisen kuvan. En tiedä, miksi se nyt tuli mieleeni.
Basaarin jälkeen toinen asia, johon Izmirissä ihastuin, oli meri. Moni kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta kaikissa merellisyys ei tunnu niin voimakkaana kuin Izmirissä. Meren läsnäolon saattoi tuntea koko ajan ympärillään – tuulessa, valossa, tuoksuissa. Seilasimme lautalla vastarannalle ja takaisin ihan vain katsellaksemme merta ja kaupungin siluettia.
Ehkä kaikkein upein tapa nauttia meren läheisyydestä Izmirissä on mennä illalliselle johonkin sataman ravintoloista. Syöminen tosin on hyvin vaikeaa. Jos olet innokas valokuvaaja, ymmärrät ongelmani: taivaan väritys tuntui muuttuvan viiden minuutin välein aina vain hienommaksi, enkä koskaan uskaltanut olla nousematta tuoliltani kuvaamaan – upein hetki olisi saattanut mennä ohi!
Vaan ei se mennyt. Niitä tuli koko ajan lisää.
Matka toteutettiin yhteistyössä Turkin valtion kulttuuri- ja matkailutoimiston kanssa.
