Kuusamosta oli tietenkin poikettava Lapin puolelle, jotta saattoi sanoa käyneensä siellä! Riisitunturi oli meille etelän ihmisille upea kokemus.

“Nyt se Lapin hulluus alkaa varmaan iskeä”, sanoi Ajay jo parkkipaikalla. Olimme ajaneet Riisitunturin kansallispuistoon Posion puolelle ihan vain sen takia, että hänen oli ehdottomasti päästävä käymään Lapissa!

Kun karttaa katsoo, ei Kuusamo ole Lappia vaan Pohjois-Pohjanmaata. Lapin raja tekee siinä kohtaa mutkan, ja vaikka Kuusamon korkeudella saattaisi olla jo Lapissa, ei kuitenkaan virallisesti ole. Ajay oli puhunut jo vuosia Lapista ja halusi kertoa tutuilleen käyneensä siellä, joten asia oli nyt korjattava.

Itsekään en voinut Lapin-kokemuksillani kehuskella: olin ollut siellä viimeksi 1980-luvulla, kun luokkani teki viikon leirikoulumatkan Ranualle ja Rovaniemelle. Lapset eivät olleet käyneet Lapissa koskaan. Riisitunturin retki oli siis koko perheelle ehdottomasti tarpeen.

Matkaakin oli Kuusamosta vain 60 kilometriä yhteen suuntaan – ja sehän ei ole pohjoisessa matka eikä mikään! 

Riisitunturin kansallispuiston lähtöpiste sijaitsi Tolvan kylässä, jonne oli helppo löytää opasteiden avulla. Heti parkkipaikan vieressä näkyi kansallispuiston portti, josta pääsi eri pituisille merkityille vaellusreiteille.

Minua olisi kiinnostanut yli 10 kilometrin pituinen Riisin rietas, mutta koska olimme aikeissa lähteä seuraavana päivänä Pienelle Karhunkierrokselle, päätimme ottaa hieman kevyemmin. Reilun neljän kilometrin Riisin rääpäsy saisi riittää.

(Kuka näitä mainioita nimiä muuten keksii? 🙂 )

Luonto oli heti hyvin erilaista kuin edellisen päivän retkellämme Oulangan kansallispuistossa. Puut olivat lyhyempiä, ja mitä ylemmäs kuljimme tunturin rinnettä, sitä harvemmassa niitä kasvoi. Vaikka Kiutaköngäs oli toki upea, olimme kaikki yksimielisiä siitä, että tunturiluonto vei voiton. Siinä oli jotakin maagista – ehkä Lapin taikaa?

Jo alkumatkasta ohitimme erikoisen muotoisen kuusen. Onneksi paikalla oli kyltti, josta saimme lisätietoa: kyseessä oli Tapion pöytä (tai tapionpöytä), latvaton kuusi, joka kasvaa leveyttä pituuden sijaan. Muinaiset suomalaiset uhrasivat tällaisten kuusten ääressä metsän kuningas Tapiolle osan pyyntikauden ensimmäisestä saaliista.

Kuljettuamme ylemmäs tunturin rinnettä puut harvenivat entisestään. Käännähdin katsomaan, kuinka kaukana lapset tallustivat. Vasta silloin tajusin, mikä maisema takanamme oli alkanut avautua. Mykistävän kaunista!

Kun ylitimme Riisitunturin huipun, alkoi ripotella vähän vettä. Tummat pilvet roikkuivat alhaalla ja tuli melkein pimeää. Jatkaessamme polkua alas tunturin toiselle puolelle alkoi ilma taas hieman kirkastua. En kuitenkaan erityisemmin kaivannut aurinkoa – mielestäni tummanpuhuva väritys sopi tunturin tunnelmaan oikein hyvin.

Polku jatkui paikkaan, jonka näkymät olivat koko retken kauneimmat. Ikkunalampi oli kuin luonnon oma infinity pool, sellainen ääretön uima-allas, joka yhdistyy saumattomasti takana olevaan maisemaan. Uimaan se ei houkutellut – liekö se mahdollistakaan – mutta viivähdimme pitkän tovin ihailemassa näkymää.

Vaikka polku oli helppokulkuinen, oli se paikoitellen hyvin mutainen. Tunturipurot eivät tietenkään vaellusreitistä välittäneet vaan virtasivat paikoitellen sen yli. Joissakin kohdissa jouduimme kiertämään lätäköitä. Onneksi kukaan ei onnistunut kastelemaan kenkiään.

Eräässä mutaisessa paikassa näimme jälkiä, joiden aiheuttaja jäi mysteeriksi. Aivan läheltä löytyi kuitenkin poro! Vaikka olimme Kuusamon-matkallamme nähneet poroja tienlaidassa jo vaikka kuinka paljon, oli meille etelän ihmisille hyvin jännittävää kohdata sellainen tunturissa.

Saavuimme lopulta Riisitunturin autiotuvalle, jonka grillipaikalla oli joukko ihmisiä istuskelemassa. Heillä oli hienot retkeilyvälineet, mukaan lukien kuksat. Ajay katseli niitä vähän kateellisena. Miksei meillä ole tuommoisia? He keittivät pannukahvia nuotiolla ja paistoivat makkaraa. Oli meilläkin toki eväät mukana.

Auli kävi kirjoittamassa nimemme autiotuvan vieraskirjaan. Lapset olisivat voineet jäädä sinne vaikka heti yöksi!

Syötyämme eväät kuljimme vielä reitin viimeisen osuuden. Polun varressa kukki lukemattomia pohjoisia orkideoja – maariankämmeköitä ainakin. Oli myös voimakkaan vaaleanpunaisia, joiden nimi piti tarkistaa myöhemmin – kyseessä oli ilmeisesti kirkiruoho. Kasvatan kotona orkideoja lähes joka ikkunalla ja olin onnellinen, että sain nähdä näitä pikkukukkaisia lajeja luonnossa.

Riisin rääpäsyn jälkeen ajoimme Kuusamon Prismaan hankkimaan tarvikkeita seuraavan päivän Pientä Karhunkierrosta varten. Ostimme eväitä ja hyttyssuihketta, ja Ajay haki läheisestä vaateliikkeestä myös alennushintaiset vaellushousut, ihan samanlaiset kuin hän oli viikkoa aiemmin ostanut Helsingistä (ja jotka roikkuivat kotona pyykkitelineeseen unohtuneina).

Niin, ja Prismasta ostettiin myös ne kuksat – kaksi yhden hinnalla. Eipä tarvinnut lähteä Pienelle Karhunkierrokselle ilman asianmukaisia välineitä. Tuosta retkestämme lisää seuraavaksi!