Onhan tässä taas ollut kaikenlaista. Kohta jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan listasin kurssit, joita tällä hetkellä suoritan.
Yliopistossa on neljä periodia vuodessa – ja saman verran olisi tarkoitus ilmestyä tällaisia postauksia, niin kauan kuin opiskelen kulttuurien tutkimuksen kandi- ja myöhemmin maisteriohjelmassa.
Johdatus Kaakkois-Aasiaan
Kun opiskelin Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteessa, olin valtavan kiinnostunut Kaakkois-Aasiasta. Tähän vaikutti matkailu: Thaimaa oli ensimmäinen kaukomaa, jossa reissasin. Huvin vuoksi tein reittisuunnitelmia myös muihin maihin. (Myöhemmin olen käynyt Malesiassa ja Balilla sekä pistäytynyt Myanmarissa / Burmassa.)
Helsingin yliopistossa ei kuitenkaan tuolloin ollut kursseja Kaakkois-Aasiaan liittyen, joten niitä piti lähteä suorittamaan Kesäyliopiston puolelle. Vähän samoin on nykyäänkin: Aasian tutkimuksessa keskitytään Kiinaan, Japaniin, Koreaan ja Intiaan, ja muut alueet jäävät vähemmälle huomiolle. Kun huomasin, että yliopistossa oli kuin olikin tänä syksynä tarjolla kurssi nimeltä ”Johdatus Kaakkois-Aasiaan”, hyökkäsin heti kiinni!
Kurssi osoittautui todella työlääksi: sen suorittaminen vaatii laajan oppimispäiväkirjan ja esseen kirjoittamista. On kuitenkin hyvä, että valitsin kurssin, sillä se on antanut uudenlaisia näkökulmia Kaakkois-Aasiaan. Huomaan nyt, että jumitun helposti kulttuurihistoriaan ja matkailuteemoihin. Näen maailman ”kohteina”, joilla on upea menneisyys ja kiinnostavia perinteitä. Tällä kurssilla on kuitenkin käsitelty laajasti myös vaikeita lähimenneisyyden ja nyky-yhteiskuntien aiheita: sotia, diktatuureja, taloudellista riistoa, ihmisoikeusrikkomuksia ja luonnon tuhoa. Ne kaikki kuuluvat samaan Kaakkois-Aasian kuvastoon kuin värikkäät matkailukuvat kulttuurihistoriallisista aarteista.
Erään luennon jälkeen – taisi olla se, kun puhuttiin diktatuureista – olo oli suorastaan epätoivoinen. Onko tämä meidän maailmamme todella näin karsea paikka?
Asioista on tärkeä tietää – ja on koko maailman kannalta välttämätöntä, että jotkut suuntautuvat tutkimaan vakavia aiheita. Kurssin aikana vahvistui kuitenkin se tunne, että oma juttuni on kulttuurihistoria. Koska esseen aiheen sai valita vapaasti, otin sen, joka kaikista eniten kiehtoi ja josta haluan tietää lisää: Kaakkois-Aasian hindulais-buddhalaiset kuningaskunnat ja niihin liittyen erityisesti Borobudurin temppeli Jaavalla (maailman suurin buddhalainen temppeli). Kun aloin lukea siitä, oli kuin olisin tullut kotiin.
Kurssin oppimispäiväkirjassa (pituudeltaan peräti 14-18 sivua!) on tarkoitus käsitellä tunneilla opittuja asioita aiemman tiedon ja kokemusten valossa. Siihen saa mielellään sisällyttää omia matkakokemuksiaan. No täältä pesee… kirjoitan todella paljon reissuistani niin Kaakkois-Aasiassa kuin esim. Intiassa, Sri Lankassa ja Japanissakin. Kiva huomata, että matkustelusta voi joskus olla selkeää hyötyä myös akateemisessa maailmassa.
Kulttuurisen muistin jäljillä
Tämä kulttuurien tutkimuksen perusopintoihin kuuluva kurssi on opintorakenteen kannalta hyödyllinen suorittaa, mutta on myönnettävä, että sen parissa tunnen todellakin opiskelevani enkä niinkään harrastavani kivoja juttuja. Huomaan, että teoriansietokykyni on melko alhainen.
Kurssiin on kuitenkin kuulunut pieniä osatehtäviä, joissa on saanut kirjoittaa – välillä myös luovalla otteella. Olen mm. dokumentoinut valitsemaani yliopistoperinnettä (akateeminen vartti), tehnyt hautausmaahavainnointia Tammisaaren Vanhalla hautausmaalla, pohtinut Suomen itsenäisyyspäivän viettoa kulttuurisesta näkökulmasta ja esitellyt omaa ”voiman paikkaani” (yksinolo). Lisäksi pitäisi vielä saada aikaan oppimispäiväkirjan kooste.
Kurssikuvauksessa sanotaan: ”Opintojakson suoritettuaan opiskelija oppii havainnoimaan, selittämään ja tulkitsemaan kulttuurisen muistin vuorovaikutteista suhdetta yhteisön jäseniin ja yhteiskuntaan sekä jäsentämään ja tunnistamaan aihepiirin kannalta keskeisiä aineistoja sekä kulttuurisen muistin tuottamiseen ja välittymiseen liittyviä prosesseja.” Nyt kun ajattelen, niin saatoinhan vähän oppiakin.
Italian alkeiskurssi 2
Olen opiskellut lukiossa D-Italian ja suorittanut sen jopa ylioppilaskirjoituksissa hyvällä menestyksellä. Noista ajoista on kuitenkin niin hirveän monta vuot… siis vuosikymmentä, ettei kieli ole kovinkaan tuoreessa muistissa. Järkyttävää huomata, miten tehokkaasti unohtaminen tapahtuu!
Aluksi jännitti mennä kurssille. Se johtui osittain siitä, että tunsin kielitaitoni olevan totaalisessa ruosteessa. Vielä suuremmalta osin se johtui siitä, että olisin mieluummin halunnut aloittaa kielenopiskelun samaa tahtia muun ryhmän kanssa eli kokonaan alusta. En kuitenkaan pystynyt osallistumaan 1. alkeiskurssille, sillä se meni päällekkäin edellisen jakson pakollisten kurssieni kanssa. Päätin silti hypätä mukaan alkeiskurssi kakkoselle, että pääsisin kiinni italian opiskeluun jo tänä syksynä. Tulin ryhmään uutena, mutta tutustuin kurssilla nopeasti muihin opiskelijoihin – joista osa yllättäen edustikin omaa ikäluokkaani! Jännitys katosi nopeasti, ja opettajakin oli tosi mukava.
(En nyt mainitse tässä, että myös oma tyttäreni sattui olemaan samalla kurssilla. Oli kyllä, ja istuimme samassa pienryhmässäkin. Päädyin kuitenkin tekemään harjoituksia enimmäkseen muiden opiskelijoiden kanssa, mikä oli varmasti hyvä ratkaisu!)
Vaikka kurssilla tahti on ollut kova ja osa kieliopista mennyt kiireen vuoksi ohi, koen kuitenkin, että opiskelusta on ollut hyötyä ja moni asia kaukaisesta menneisyydestä on alkanut palautua mieleen. Opiskelu on ollut myös hauskaa! Aionkin jatkaa ensi vuonna seuraavalle tasolle. Ehkä jonain päivänä vielä puhun italiaa…
Sustainable Stewardship of Nature and Indigenous Ecological Knowledge
Aloitin tämän verkkokurssin jo edellisessä jaksossa ja tein sen nyt valmiiksi. Valtavan mielenkiintoisella kurssilla käsiteltiin enimmäkseen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja ja heidän suhdettaan luontoon ja ympäristöön. Vähän sivuttiin myös mm. saamelaisia. Erityisesti mieleen jäi perustavaa laatua oleva kysymys eli luonto-käsitteen ongelmallisuus. Sellaista ei alkuperäiskansoilla välttämättä edes ole, sillä he eivät ajattele, että olisi olemassa mitään erillistä luontoa – koko ympäristö on luontoa ja ihminen on osa sitä.
Kurssilla pohdittiin, kuinka alkuperäiskansojen luontokäsitys eroaa ns. länsimaisesta käsityksestä ja kuinka näitä erilaisia näkemyksiä voitaisiin paremmin hyödyntää ympäristön- ja luonnonsuojelussa. Erityisesti käsiteltiin kansallispuistoja paikkana ja tilana, ja kuinka ne voivat merkitä jotan aivan muuta alkuperäiskansoille kuin tavallisille kävijöille ja puistojen hallinnolle. Kurssin mielenkiintoisinta antia olivat videohaastattelut, joissa sai kuulla alkuperäiskansojen edustajien viisauksia luonnosta ja luonnonsuojelusta. Oli todella silmiä avaavaa huomata, kuinka erilaisia näkemykset ovat ja kuinka alkuperäiskansojen näkemys monesti kulostaa paljon järkeenkäyvemmältä kuin omamme. Mitä voisimme oppia heiltä? Paljon!
Seuraavaksi jonnekin kauas
On ollut todella kiireinen loppusyksy ja alkutalvi. Tajuan, että jos haluan jatkaa opintoja, minun on valittava joku erityisalue ja opiskeltava siitä loputtomasti lisää. Vähän ahdistaa se, että maailmassa on aivan liikaa tietoa. Ymmärrän, etten voi koskaan hallita siitä kuin murto-osaa: tulen aina olemaan täysin tietämätön suurimmasta osasta asioita. Silti pitäisi päästä siihen pisteeseen, että kehtaa kutsua itseään asiantuntijaksi. Todella ongelmallinen yhtälö, jota yritän näiden tulevien opiskeluvuosien aikana ratkaista.
Pohdinta jatkuu, mutta seuraavaksi kuitenkin tulossa taas jännittävää matkailuasiaa. Pian kerron uudesta matkastamme, joka suuntautuu kauas, osittain tavallisimpien turistireittien ulkopuolelle, ja jota on pitkään odotettu. Innostus vähän kuplii jo, mutta en voi mennä asioiden edelle. Ensin on pakko hoitaa nämä kurssit alta pois.
Mutta sitten… luvassa on todella inspiroiva maisemanvaihdos. Seuraa niin tiedät!
