Noitatunturi oli hetken mielijohteesta keksitty aikuisten haaste, joka osoittautui kiviseksi. Retki vei meidät myös Isokurun uskomattomiin maisemiin.
Tätä blogia seuraamalla on parin viimeisen postauksen verran päässyt kulkemaan kanssamme perhevaelluksilla Pyhä-Luoston kansallispuistossa. Nyt kun aiheena on Noitatunturi, saat tyytyä aikuisseuraan.
Tiedätkö sen tunteen, kun raahaudut viimeisillä voimillasi terävässä kivikossa, väsymys ja nälkä seuranasi, ja ääni puhelimessa kertoo heränneensä juuri lämpimässä mökissä ja laittavansa pian kalapuikkoja uuniin?
No niin, aloitetaan alusta. Miten me jouduimme kaksistaan Noitatunturille ja ennen kaikkea, kuinka pääsimme sieltä pois? Tässä jälleen tuttuun tapaan kuvakertomus retkestämme, joka oli loppujen lopuksi ihan onnistunut!
Noitatunturin valloitus (14,5 km)
Kaikilla Lapin-matkoillamme olemme aina kiivenneet jonnekin. Kun kartasta selvisi, että Noitatunturi oli Pyhä-Luoston tunturiketjun korkein huippu (540 metriä), oli kohdevalinta helppo: Noitatunturin vihreällä merkitty rengasreitti olisi seuraavan päivän ohjelmamme.
Suunnitellessamme vaellusta tajusimme kuitenkin, että meidän kannattaisi lähteä liikkeelle melko aikaisin. Oli mahdotonta arvioida, kauanko lievästi rapakuntoisilta kaupunkilaisilta menisi tuollaisen reitin kiertämiseen. Tajusimme myös, että koska lapset olivat kiertäneet jo useampana päivänä melko pitkiä lenkkejä, ei heitä minkään tekosyyn varjolla saisi liikkeelle ennen puoltapäivää. (Lisäksi: vaeltaminen motivaation puutteesta kärsivien 10- ja 16-vuotiaiden kanssa on kauheaa piinaa!) Niinpä päätimme, että lapset saisivat jäädä mökille sillä välin, kun me aikuiset “kävisimme nopeasti” valloittamassa Noitatunturin. Kyllä, näin sanoimme heille.
Yritimme startata aamuseitsemältä ja lähdimme lopulta vähän kahdeksan jälkeen. Niinhän siinä aina käy. Lapset nukkuivat tuolloin tietenkin sikeästi. Kun he heräisivät, saattaisimme hyvällä onnella olla jo melkein tulossa takaisin. Sillä tavalla pystyisimme lyhentämään aikaa, jonka he viettäisivät keskenään. Ei sillä, etteivätkö he pärjäisi loistavasti ilman valvovaa silmäämme. Mutta kuitenkin.
Jos olet lukenut kaksi aiempaa vaellusjuttuamme (Tunturiaavan luontopolku ja Karhunjuomalammen kierros), on tämä jo tuttua: reitin aloituspiste oli käytännössä taas Isokurun kota, josta laskeuduimme pitkät portaat alas. Noitatunturin lenkin voi kiertää kumpaan suuntaan tahansa, mutta me suosittelemme ehdottomasti tekemään sen myötäpäivään – eli kääntymään portaiden jälkeen vasemmalle, Oravalammen kodan suuntaan, kiipeämään sen jälkeen tunturille ja palaamaan takaisin Karhunjuomalammen ja Isokurun kautta. Kohta selviää miksi.
Kun pääsimme vihreällä merkitylle reitille, muuttui maasto pian erittäin kiviseksi. Mitään maahan tallautunutta polkua ei ollut, vaan näytti kuin olisimme kävelleet loputtomiin jatkuvan kivivanan päällä. Toki kiviä oli varmasti yhtä paljon molemmin puolin reittiä, mutta vihreän aluskasvillisuuden vuoksi niitä näkyi vain ja ainoastaan siinä kohdassa, jota taivalsimme. Nilkat olivat kovilla ja joka askeleella sai olla tarkkana, ettei teloisi itseään heti alkumatkasta.
Kivien vuoksi emme pystyneet juurikaan vilkuilemaan sivuillemme. Yhtäkkiä hätkähdimme, sillä parin metrin päässä seisoi valtava, hiljainen poro. Se katsoi meitä kuin kahta hullua, jotenkin epäuskoisen näköisenä, ymmärtämättä edes perääntyä. Taisimme olla ainoat kulkijat niillä main.
Lopulta, pitkän ajan kuluttua, kivet vähenivät. Tulimme rehevämpään maastoon, jossa pitkospuut oli korvattu kestävillä metallisilla ritilöillä. Ymmärrettävää, sillä niin syrjäisessä paikassa on varmaankin hankalaa käydä huoltamassa reittejä.
Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Oravalampi, josta löytyi laavu ja tulipaikka. Söimme voileivät ja lämmitimme teevettä. Silmät avautuivat kunnolla ja aamun väsymys alkoi väistyä. Minähän en tunnetusti ole koskaan ollut mikään aamuihminen, vaikka matkoilla joskus vähän tsemppaankin.
Pysähdyksemme Oravalammella oli pitkä, sillä hiillos piti tietenkin saada kunnolla sammumaan. Sitten alkoikin matkamme raskain osuus.
Kivinen polku oli ollut koko ajan vähän haastava, mutta nyt vielä kivisempi reitti jatkui jyrkkään ylämäkeen. Emme osanneet arvioida, kuinka kauan joutuisimme taivaltamaan kivikossa, mutta koska olimme nousemassa tunturille, ei koettelemus varmaankaan ihan heti helpottaisi.
Ei meillä ihan näin herkässä hymy kyllä koko aikaa ollut.
Sitten, lopulta, saavuimme Noitatunturin huipulle. Kello oli noin 11.30 eli olimme matkanneet Luontokeskus Naavalta kolme ja puoli tuntia hitaanlaista vauhtia, välillä teetä keitellen ja välillä kiviä kiroten. Olimme perillä siellä, minne olimme alusta saakka pyrkineet, ja se tuntui…
… mikä hirveä jäätävä viima! Noitatunturin laesta oli kyllä sinä aamupäivänä idyllinen piknikpaikka kaukana.
“Mä en ainakaan taida syödä eväitä täällä ylhäällä”, totesi mies.
Mietin hetken. “En mäkään.”
Laskeuduimme Noitatunturilta sen toista puolta. Tämä puoli oli vähemmän kivinen kuin se, jota olimme tulleet ylös. Ajattelimme, millaista olisi ollut laskeutua niitä liikkuvia kiviröykkiöitä pitkin ja kulkea vielä lopuksi väsyneenä loputtoman tuntuista kivipolkua. Onneksi ne osuudet olivat nyt jo takana!
Puhelin soi. Lapset kertoivat heränneensä klo 11.30, katsovansa telkkaria ja laittavansa kohta kalapuikkoja ja ranskalaisia perunoita uuniin.
Kiva kuulla. Me täällä laskeudutaan Noitatunturilta. Siis Noi-ta-tun-tu-ri. En pysty oikein puhumaan ja kävelemään samaan aikaan, kun pitää varoa kiviä. Mitä, en kuule, täällä tuulee! Vielä pari kilometriä, niin päästään sinne Karhunjuomalammelle syömään eväitä. Ei tiedetä milloin tullaan takaisin. Kyllä tässä nyt vielä jonkin aikaa menee… katsokaa vaikka joku leffa!
Laskeuduttuamme alemmas ja ohittaessamme ehkä kauneinta koko seudulla näkemäämme maisemaa tajusimme ensimmäistä kertaa, ettemme olleet nähneet yhden yhtä ihmistä lähtömme jälkeen. Itse asiassa viimeinen ihmishavaintomme taisivat olla nukkuvat lapset! Oliko koko kansallispuistossa ketään? Haloo Noitatunturi? Alkoi tuntua vähän aavemaiselta. Kai nyt joku sentään oli jakamassa näitä maisemia kanssamme?
Olimme kiertäneet reippaasti yli puolet matkasta näkemättä ristin sielua, mutta kun saavuimme erikoiselle Annikinlammelle, istui siellä lopulta kaksi nuorta vaeltajaa syömässä. Tai oikeastaan se meni niin, että hävitimme reittimerkit, ja niitä etsiessämme eksyimme myös toisistamme. Nämä ystävälliset ihmiset sitten kertoivat, että kyllä vain, se punatakkinen mies käveli äsken tuolta ohi. Pienen huhuilun jälkeen löysimme taas toisemme ja pääsimme jatkamaan. Olipas sekin kokemus.
Maasto muuttui vähitellen tavalliseksi metsäksi, jossa kiemurteli helppokulkuinen polku. Sitä seuraamalla pääsimme jo edelliseltä retkeltä tutulle Karhunjuomalammelle. Sinne saapuminen oli kuin kotiin olisi tullut! Ymmärsimme kyllä, että Karhunjuomalammelta olisi melkoinen matka takaisin alkupisteeseemme, mutta tässä kohtaa oli jo voittajafiilis. Ja kunnon evästauon paikka!
Sitten kuljimme jo edelliseltä retkeltä tuttua Uhriharjua pitkin Isokurun portaille, joita pääsimme laskeutumaan alas. (Tässä se toinen syy, miksi reitti kannattaa kiertää myötäpäivään.)
Isokurun päästä päähän kävely oli Noitatunturille kiipeämisen jälkeen kuin leppoisa huviretki. Takaraivossa jyskytti tieto siitä, että olisimme pian perillä. Nyt saattoi jo hidastella ja jäädä valokuvailemaan.
Olen iloinen, että pääsin vielä retken lopuksi uudelleen Isokuruun. Olin odottanut aaltokuvioisten kivien valokuvaamista, ja nythän se onnistui. Otin paljon muitakin kuvia kuin nämä kaksi, mutta säästän nyt teitä lukijoita sen verran, etten tee tästä mitään geologian esseetä. Pakko silti myöntää, että nuo kivet olivat ihan mielettömän hienoja! Maailma on ihmeellinen paikka – ja Isokuru on siitä yksi osoitus.
Noitatunturi maisemineen on käymisen arvoinen, kunhan vähän varoo nilkkojaan kivikossa. Onneksi ei tarvittu mitään helikopterikyytiä takaisin. Omat jalat toimivat edelleen hyvin, ja siitä voi tällainen istumatyötä tekevä farkut jalassa vaeltava city-ihminen olla ihan iloinen.
Ai niin, se loppuaika: palasimme mökille noin klo 15 eli viivyimme reitillä seitsemisen tuntia. Moni varmaan pinkaisisi matkan puolessa tuosta ajasta, mutta siinä jäisivät kyllä kahvittelut vähemmälle. Meillä oli oikein hyvä juuri noin.
Kiitos, kun kuljit mukanamme Pyhä-Luoston kansallispuistossa! Lisätietoja alueesta löydät täältä matkailusivuilta: pyha.fi.
