Pallastunturi, Taivaskero – vaellus kuin elämä

Kiitos Pallastunturi, että saimme yhdessä päivässä kokea lähes koko inhimillisten tunteiden kirjon – ja Helsingin olympialaiset 1952.

Olimme Lapin-matkallamme jo nousseet Pirunkurun ja kiivenneet Yllästunturin huipulle onnistuneesti. Sen rohkaisemana aloimme uskoa, että myös Pallastunturi olisi valloitettavissamme.

Oikeastaan pitäisi puhua Pallastuntureista monikossa, sillä huippuja on seitsemän: Taivaskero, Laukukero, Pyhäkero, Lehmäkero, Palkaskero, Orotuskero ja Pallaskero. Ne sijaitsevat Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa ja niistä korkein on Taivaskero (809 m). Alusta alkaen ajattelimme, että jos Pallakselle menemme, se on Taivaskero tai ei mitään.

Pysäköimme auton Pallastunturin luontokeskuksen eteen. Se oli pienempi kuin ylläksen Luontokeskus Kellokas, mutta sielläkin oli monenlaista kiinnostavaa katsottavaa. Ikkunan takana makasi porolauma kuin näytteillä. Parkkipaikan toisella laidalla kohosi nykyään Lapland Hotels -ketjuun kuuluva Pallas-hotelli. Muita rakennuksia ei koko tienoolla oikeastaan ollutkaan. Pallaksen huiput erottuivat maisemassa epätodellisina, kuin ne olisi piirretty. Helsinkiläiset silmämme eivät aivan heti tottuneet moiseen näkyyn.

Aiomme kiivetä Taivaskerolle, kuulin itseni sanovan luontokeskuksen tiskillä. Jaksetaankohan me sinne ja voiko siellä eksyä? Meille kerrottiin, että yhdeksän kilometrin reitti olisi viitoitettu jonkinlaisin kepein. Ei se niin paha ole, jos kerran Ylläksellekin kiipesitte.

Taivaskeronkierros vei räjäytetylle hotellillle

Matka alkoi leppoisasti pitkospuilla. Sitten kuljimme jonkin matkaa polkua ja tulimme vanhoille hotellin raunioille, jotka mainitaan reittikuvauksessa nähtävyytenä. Olin etukäteen odottanut näkeväni vähän enemmän kuin pienen kivikasan, mutta muuta hotellista ei ollut jäljellä. Sen historia oli kuitenkin riipaisevalla tavalla mielenkiintoinen.

Suomen Matkailijayhdistys rakennutti funkkis-tyylisen hotellin vuonna 1938, ja se oli varmasti aikanaan upea kohde. Niinkuin tiedämme, sen jälkeen alkoi kuitenkin sattua ja tapahtua. Lopulta saksalaiset sotilaat majailivat hotellissa ja räjäyttivät sen vetäytyessään alueelta vuonna 1944.

Uusi Pallas-hotelli, se nykyinen, avattiin yllättävän pian edellisen tuhosta: jo vuonna 1948.

Alueella kulki myös luontopolku, jota lähdimme vahingossa seuraamaan. Sitten päättelimme, että jos olemme kiipeämässä tunturille, reitti tuskin johtaa alas rotkoon. Lähdimme nousemaan sinne, missä oletimme Taivaskeron olevan, ja löysimme reittimerkit uudelleen. Olimme päässeet etenemään ehkä kilometrin lähtöpisteestä.

Tässä vaiheessa tapahtui se, mitä ei yleensä koskaan tapahdu vaelluksillamme: 7-vuotias teki tenän. En kävele! En suostu!

Olin valtavan pettynyt ja vähän jo kiukkuinenkin. Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Eihän me voida kääntyä kilometrin jälkeen takaisin ja sanoa että joo, kyllä me käytiin sitä Taivaskeroa katsomassa – kaukaa – muttei me sitten viitsittykään sinne mennä.

Oli ihan fifty-sixty-mahdollisuus, että palaisimme luontotalolle ja Pallastunturi jäisi haaveeksi, koska yhtä matkaryhmäläistä ei sattunut sillä hetkellä kiinnostamaan. Lopulta kuitenkin maanittelemalla, suostuttelemalla ja lahjomalla pojan jalat alkoivat toimia. Pääsimme etenemään jonkin matkaa hyvässä hengessä.

Sitten tapahtui se toinen asia, jota ei koskaan toivo tapahtuvan vaelluksella. Kyllä, alkoi sataa! Se ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa. Suljimme takkien vetoketjut, vedimme huput päähän ja painoimme selkä kyyryssä, kylmässä tuulessa, askel kerrallaan eteenpäin. Rinnettä pitkin valui vettä aina vain suurempina puroina, ja yritimme tasapainoilla kivillä, etteivät kengät olisi kastuneet. Olimme varautuneet kauniiseen päivään kevyellä varustuksella. Olikin kylmää ja synkkää ja aloin jo kirota mielessäni koko reissua.

En tiedä kauanko satoi – ehkä tunnin. Hupun sisältä ei nähnyt juurikaan maisemia, mutta ei sillä ollut niin väliä – kaikki oli kuitenkin vain harmaata.

Taivallettuamme aikamme märkinä, palelevina ja hiljaisina alkoi Taivaskeron huipun takaa näkyä aavistuksenomainen vaalea taivaskaistale. Se liikkui hitaasti meitä kohti. Pilvet liukuivat ylitsemme ja taivas aukesi kirkkaana pala kerrallaan. Kun saavutimme viimeisen tasanteen ennen varsinaista huipulle nousua, paistoi lämmin aurinko siniseltä taivaalta ja kuivasi vaatteemme. Eihän sellainen onni voinut olla tottakaan!

Nousu oli siihen saakka ollut loivaa polkua, ja vain viimeiset parisataa metriä kiipesimme rakkakivikossa. Olin yllättynyt, kuinka vaivatta se kävi. Taivaskero ei ollut ollenkaan niin paha rasti kuin Yllästunturille nousu laskettelurinteitä pitkin, Pirunkurun noususta puhumattakaan. Pienin, jota oli alkanut vihdoin kiinnostaa tunturin valloitus, paineli taas kerran edellä.

Pallastunturi yhdisti pojat ja Coca-Colan

Pallastunturi ja Helsingin olympialaiset liittyvät läheisesti yhteen: Taivaskeron huipulla sytytettiin 6. heinäkuuta 1952 olympiatuli, joka yhdistettiin Kreikasta tuotuun tuleen ja kuljetettiin Helsinkiin. Olympiatulen sytytyspaikalla kohoaa iso kivikasa, jonka päällä on tapahtumasta kertova muistolaatta.

On kummallista, kuinka ihminen voi tuntea nostalgiaa ajasta, jota ei ole itse edes elänyt. Näin kuitenkin tunsin olympialaattaa katsoessani. Ajatukseni harhailivat Helsinkiin ja olympiastadionin ympäristöön, jossa kävelen usein. Pystyin mielessäni näkemään, kuinka tuli saapui kotikaupunkiini ja mitä se koko maalle tuohon aikaan merkitsi.

Jostakin syystä mieleeni tuli äkkiä myös isäni kertomus olympiahuumasta 50-luvun Helsingissä: Suomen markkinoille tuotiin olympialaisten yhteydessä aivan uusi juoma, Coca-Cola, jota hänkin pääsi silloin maistamaan. Tajusin, että oma poikani, joka parhaillaan tutki olympialaattaa, oli melkein saman ikäinen kuin vaarinsa tuolloin. Jotakin kai loksahti kohdalleen, sillä päässäni alkoi kelautua koko Suomen ja oman sukuni historia kahtena kirjavana, toisiinsa kietoutuvana nauhana.

Pallastunturi oli kaukana Helsingistä enkä ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta se tuntui yhdistävän asioita yllättävällä tavalla. Ja millainen maisema huipulta avautuikaan: kun pyöri ympäri, pystyi näkemään avoimen horisontin joka ikisessä suunnassa. Koko maailma, nykyisyys, menneisyys ja tulevaisuus, oli apposen avoinna.

Lapset laittoivat kivikasaan kaksi pienenpientä kiveä aivan ylimmäisiksi. Ne eivät ensin millään pysyneet paikoillaan, mutta asettuivat lopulta osaksi rakennelmaa. Minut valtasi jonkinlainen liikuttava historiallisen jatkuvuuden tunne, mutta ulospäin olin vain coolina, että mitäs tässä. Sitten söimme eväitä kivikossa istuen. Sen verran sorruin tunnelmoimaan, että soitin vanhemmilleni: arvatkaa missä me ollaan? No täällä Taivaskeron huipulla! Ajattelin vain testata, toimiiko täällä puhelin!

Upea alastulo ja kahvitaukomaisema vailla vertaa

Jos matka huipulle oli ollut vähän haasteellinen rakkakivikossa kiipeämisen ja ennen kaikkea sateen vuoksi, oli paluumatka suorastaan helppo: polku kulki loivasti alaspäin, eikä tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä lepoisasti askel kerrallaan kauniin maiseman halki.

Kun Pallas-hotelli tuli näkyviin pienenä pisteenä alhaalla laaksossa, pysähdyimme kahville. Mittasuhteita oli vaikea hahmottaa: aivan hukuimme siihen järkyttävän kauniiseen maisemaan. Jos jossain on hienoa juoda kahvia kuksasta, niin sitten täällä.

Vasta aivan alarinteessä kohtasimme vielä yhden haasteen: maastossa risteili niin paljon puroja, että kuivaa polkua oli mahdotonta löytää. Jäimme jumiin ja jouduimme loikkimaan märkään sammalikkoon. Kengät kastuivat, mutta onneksi matkaa oli enää vähän jäljellä.

Retki päättyi tietysti siihen, että ostimme Pallas-hotellista lapsille jäätelöt ja kiitimme heitä hienosta suorituksesta. Pieni motivointi on aina paikallaan, jotta vaelluksia voidaan toteuttaa jatkossakin.

Pallastunturi kiteytti sen, mikä retkeilyssä on niin hienoa: kun olosuhteet ja tunnelma vaihtelevat tiheään tahtiin nollasta sataan, tulee kokemuksesta läpileikkaus koko inhimillisestä olemassaolosta. Vastoinkäymiset korostavat hyvien hetkien kauneutta ja arvoa. Luonto ottaa ja antaa, härnää ja palkitsee. Ja jos oikein hyvin käy, mukaan sattuu ripaus menneisyyttä ja näkymiä tulevaan. Se on sitä elämää!