Mitä onkaan tapahtunut tänä syksynä: opiskelijaelämään totuttelua, uusiin aiheisiin uppoutumista ja ikimuistoinen matka maahan, josta en saa koskaan tarpeekseni.
Opiskelut ovat vieneet pikkusormen lisäksi koko käden, mutta koska tämä on edelleen matkablogi, yritän pysytellä mahdollisuuksien mukaan reissuaiheissa. Nyt se on periaatteessa helppoa: toteutin poikani kanssa lokakuussa upean matkan Italiaan. Tuolla matkalla oikeastaan kaikki onnistui niin hyvin kuin olin ajatellut – ja osittain jopa paremmin. Matka myös vahvisti ajatuksiani siitä, että Italia on kohteena minulle se oikea, myös muussa kuin matkailumielessä. Saan Italiasta sellaista vastakaikua ajatuksilleni, ettei olisi väliä, vaikken koskaan pystyisi matkustamaan minnekään muualle. Löytäisin sieltä elämääni aivan tarpeeksi tarkoitusta.
Matkalla näimme kolme hyvin erilaista kaupunkia. Jos nyt todella nopeasti luonnehtisin niitä, niin…
Rooma oli kotoisa ja kaoottinen
Firenze oli tyylikäs ja turistinen
Milanon olemuksesta en ihan saanut kiinni (mutta en niin olettanutkaan).
Heti kun saan vuorokauteeni 25. tunnin, aion kirjoittaa Italiasta useammankin jutun verkkolehti Matkastoon.
Nyt jo tässä vaiheessa haluan kuitenkin jakaa yhden huomion matkalta. Firenzellä olisi ollut hieno mahdollisuus napata suosikin viitta Rooman harteilta, mutta niin ei käynyt. Rooma on ja pysyy ykkösenä Euroopan kaupunkien rankingissani, ja nyt ymärrän miksi. Vaikka ihastuin Firenzeen ja haluan sinne uudelleen katsomaan taidetta, sopii Rooma parhaiten luonteelleni! (Se kun on vähän sellainen sekava, boheemi ja yllättävä.)
Kotiinpaluun jälkeen oli viikko aikaa pistää yliopiston ensimmäisen jakson kurssit pakettiin. Palautin kulttuurien tutkimuksen johdantokurssin oppimispäiväkirjan ja tein erilaisia tehtäviä antiikin kulttuureihin liittyen. Ne olivat niin mielenkiintoisia, että selvittäessäni aiheista lisää jäin niihin melkein jumiin! Selvisin kuitenkin kuin ihmeen kaupalla kaikesta ennen deadlinea, olin ylpeä itsestäni ja hengähdin pienen hetken.
Sitten pohdin taas elämääni.
Mikään ei ole sattumaa, vaan jokin aina ajaa meitä siihen suuntaan, johon olemme menossa. Miltä esimerkiksi tämä syksy nyt jälkeenpäin ajatellen näyttää:
- Bongasin uusille opiskelijoille tarkoitetussa infotilaisuudessa antiikin kulttuurit – opintokokonaisuuden, joka veti puoleensa
- Suoritin antiikin kulttuurien johdantokurssin
- Aloin elvyttää lukioaikaista italiaani (aloitin italian opiskelun yliopiston kielikeskuksen kurssilla)
- Kävin Roomassa jo toisen kerran vuoden sisään. Käytin hieman aikaa erään antiikin Roomaan liittyvän kurssitehtävän tekemiseen ja raunioiden valokuvaamiseen, jotta saisin tulevaisuudessa paremman otteen niistä.
Kaikki tiet toki vievät Roomaan, mutta viekö tämä nyt yllättäen muodostunut heiveröinen polkukin sinne? Viihdyn Roomassa niin hyvin, että voisin joskus kuvitella jopa muuttavani sinne – mutta mitä jos olenkin loppujen lopuksi matkalla jonnekin aivan muualle?
Elämä on yhtä vuoristorataa. Juuri kun aloin ajatella, että minusta tulee näiden opiskelujeni myötä jonkinlainen antiikin kulttuurien asiantuntija, alkoikin yliopistolla uusi jakso. Se sisältää taas aivan erilaisia aiheita, jotka sekoittivat pakan. Kiinnostavin niistä liittyy minulle jo vanhaan tuttuun Aasian tutkimukseen, jonka kuoppasin joskus vuosituhannen vaihteessa. Innostuisinko siitä taas uudelleen?
Mitä seuraavaksi tapahtuu, sen saatte kyllä ennemmin tai myöhemmin tietää täältä Mangostania-blogista.
Alla oleva kuva kiteyttää sen, miksi rakastan Roomaa. Ymmärrät kyllä, jos tunnet samoin. Jos taas saat kuvasta enemmänkin ärsyttäviä väristyksiä, on sekin ihan OK!
Ajatus aiheesta “Polku näkyvissä! Mutta viekö se Italiaan?”
Rooma on ilman muuta yksi omistakin suosikeistani. Omasta edellisestä käynnistä on kuitenkin jo useita vuosia, joten ehkäpä taas olisi syytä lähteä vierailemaan siellä. Toisaalta Italiassa kyllä kiinnostaisi valtavasti myös useampi muukin kohde, jotka ovat vielä kokonaan käymättä.