Kerala ja kanavaristeily kuuluvat yhteen. Hyppäsimme veneeseen Kumarakomissa ja totesimme: tämän on pakko olla maailman mukavin tapa nähdä paikalliselämää!

Kerala on kuuluisa kanavien, jokien ja järvien verkostostaan, joka tunnetaan nimellä backwaters – ja jokainen Keralaan menijä haluaa tietenkin kanavaristeilylle.

Moni varmasti miettii, pitäisikö risteily varata etukäteen – ihan varmuuden vuoksi, jos paikan päällä ei löydykään venettä. Unohda moinen huoli! Jos onnistut löytämään Keralasta minkä tahansa satamantapaisen, löydät kyllä kokonaisen venevalikoiman. Sano vain shikara – se tarkoittaa pienehköä, katollista kanavavenettä, juuri sellaista, jonka haluat vuokrata.

Kun turisteja on paljon, hinnatkin vakiintuvat. Veneiden vuokrissa on kokemuksemme mukaan vain vähän tinkimisen varaa: Kumarakomissa lähtöhinta oli 500 rupiaa (7€) tunnilta, ja maksoimme lopulta 400 (5,50€). Alleppeyssa saimme tingittyä 400 rupian lähtöhinnan 350 rupiaan (4,80€).

Hintaakin tärkeämpää on kuitenkin sopivan shikaran valinta – niitä kun on erilaisia. Me halusimme risteilemään kapeille kanaville, joiden sanotaan olevan kaikista kauneimpia, joten etsimme pientä ja solakkaa venettä. Isommilla paateilla joutuu tyytymään leveämpiin väyliin, sillä ne mokomat eivät mahdu kaikkien siltojen alta. Isommat shikarat ja varsinkin taloveneet kannattaa siis unohtaa, jos pelkälle maisemaristeilylle haluaa.

Toinen valintakriteeri olivat tuolit. Mieluummin tietysti mahdollisimman pehmeät ja mukavat, kun sellaisiakin kerran oli tarjolla.

Löysimme kauniin shikaran, joka oli hyvässä maalissa ja näytti ihan vesikelpoiselta. Siinä oli käsinojalliset rottinkituolit ultrapehmeillä päällysteillä. Seuraavat 4 tuntia ei tarvitsisi kuin istua takakenossa ja katsella maisemia pienen tuulenvireen vilvoittaessa mukavasti kasvoja.

Heti päästyämme liikkeelle totesin, että tässä voinkin viettää vaikka koko loppuloman. Löytyykö parempaa tapaa tutustua uuteen paikkaan ja sen elämänmenoon? Ei ainakaan mukavampaa!

Heti alkumatkasta veneen kuljettaja kysyi, haluaisimmeko vierailla hänen talollaan tutustumassa mausteisiin. No mikäs siinä, ajattelimme. Hyppäsimme maihin ja kävimme katsomassa, mitä kaikkea Keralan lempeässä ilmastossa kasvaa.

Maistelimme jotakin pientä, kitkerää vihanneksentapaista, jolle ei taida olla suomen kielessä sanaa. Ihmettelimme pippureita ja chilejä ja halkaisimme kookospähkinän. Lähtiessä saimme veneeseen mukaamme paistettuja banaaneja palmunlehtilautasella.

Matka jatkui. Vene lipui tyyntä pintaa pitkin ohi riisipeltojen, kivojen pikku talojen, pyykkiä pesevien kotirouvien, värikkään koulun. Ali siltojen. Läpi ankkaparven, joka räpiköi vikkelästi rannalle. Kun istuutui aivan veneen keulaan, saattoi tuntea voiman, jolla se halkoi vettä. Vauhti ei kuitenkaan ollut kova – se oli juuri sopiva. Se työnsi koko ajan eteenpäin, uuteen palmujen reunustamaan mutkaan, jonka takaa avautui lisää vihreää.

Neljä tuntia alkoi tuntua liian lyhyeltä. Halusin istua koko päivän. Ehkä vielä seuraavankin. Olla vain ja sukeltaa veneellä vihreyteen.

Risteilyn aikana nousimme veneestä muutaman kerran. Kävimme katsomassa kanavan takana avautuvaa riisipeltoa, joka veti puoleensa lukemattomia lintuja. Se oli kaunista. Parhaiten mieleen jäi kuitenkin pysähdyksemme pienellä kanavanvarren kioskilla, josta ostimme 0,20 eurolla lasilliset suodatinkahvia.

Saattoi osittain johtua ympäristöstä, mutta se kahvi kyllä maistui taivaalliselta. Lasi vain oli aivan liian pieni!