Matkalla Sri Lankan sisämaassa, osa 1: tärkeimmät kulttuurinähtävyydet ja paikallista elämänmenoa
Uskallan sanoa sen suoraan: Sri Lankaan ei kannata lähteä pelkälle rantalomalle. Rannat ovat kyllä ihan hienoja, mutta niin ne ovat monessa muussakin maassa. Ainakin minun mielestäni Sri Lanka oli ehdottomasti parhaimmillaan sisämaan kohteissa, joissa tunnelma oli paikallisempi.
Heti matkamme alussa kävimme katsomassa maan ykkösnähtävyydet. Olen jo kirjoittanut verkkolehti Matkastoon artikkelit sekä Sigiriyan Leijonakalliosta että Dambullan luolatemppelistä – käy kurkistamassa, miksi niihin kannattaa todellakin tutustua. Tässä blogijutussa keskityn enemmän kertomaan omista sekalaisista matkakokemuksistamme noilla seuduilla.
Kalliita mausteita, nopeita busseja… ja käärmeitä?
Sigiriya sijaitsee syrjässä isommista paikoista, ja varsinkin koska olimme tulossa Delhistä, sen todella huomasi. Tunsimme päätyneemme jonnekin aivan peräkylille, mikä ei ollut ollenkaan huono asia – hieman hämmentävä vain. Aluetta oli vaikea hahmottaa, sillä mitään kunnollista keskustaa ei ollut: hotelleja ja pieniä paikallistyylisiä palveluita oli hajallaan siellä täällä teiden varsilla, mutta muuten kaikkialla näkyi vain luontoa. Ilmapiiri oli hyvin verkkainen.
Ensimmäisenä iltana, kun olimme neuvotelleet tuktuk-kyydin seuraavan päivän nähtävyyskierrokselle, tarjoutui kuljettaja viemään meidät saman tien pienelle ajelulle. Olimme matkasta väsyneitä, mutta kyselimme kuitenkin, mitä nähtävää aivan lähiympäristössä olisi. Emme jaksaneet kiivetä tai patikoida minnekään, mutta maustepuutarha parin kilometrin päässä kuulosti sopivan helpolta.
Ymmärsimme kyllä heti, että tämä oli yritys saada meidät ostamaan jotain. Halusimme joka tapauksessa nähdä trooppisia kasveja, joten lähdimme opastetulle kierrokselle. Puutarhassa selvisi, ettei kyse ollut ruuanlaitossa hyödynnettävistä mausteista vaan ayurveda-käyttöön tarkoitetuista kasveista – monet toki samoja. Saimme jopa rentouttavan hieronnan tuoksuvilla öljyillä (kun sitä kerran tyrkytettiin). Kierros päättyi tietenkin myymälään, jossa pieni purkki ihovoidetta maksoi useita kymmeniä euroja. Pääsimme ulos pyytämällä paikan käyntikortin ja sanomalla, että mahdollisesti palaisimme myöhemmin ostamaan jotain. (Olisin hyvinkin voinut harkita, jos tuotteet olisivat olleet edes Suomen hinnoissa!)
Myöhemmin huomasimme, että näitä ”maustepuutarhoja” (spice garden) oli Sri Lankassa kaikkialla. Ne ovat kalliita turistirysiä kauniissa paketissa. Olemme olleet jo, sanoimme loppumatkasta jokaiselle ehdottelijalle, ja kyllä sellaisessa kerran kannattaakin käydä, jos vain pystyy pitämään kukkarostaan kiinni.
Sigiriyan seutu oli pimeän aikaan erikoinen kokemus. Halusimme vähän kävellä ja lähdimme hotelliltamme jalkaisin etsimään ruokapaikkaa. Hyvin nopeasti huomasimme, että kapealla tiellä kulki tiuhaan busseja. Ne ajoivat ohi niin hirvittävää vauhtia, että tukka oli lähteä päästä. Sellaista kaahaamista en ole nähnyt missään! Siirryimme kävelemään peräkanaa tien vierustalle ruohikkoon, etteivät bussit olisi pyyhkäisseet suoraan ylitsemme. Hetken kuluttua ystävällinen paikallinen mies kuitenkin huusi meitä tulemaan takaisin tien puolelle – ruohikossa oli kuulemma käärmeitä!
Niin, jäädäkö nyt sitten bussin alle vai myrkkykäärmeen uhriksi? Siinäpä kysymys.
Mitään katuvaloja ei ollut, mutta löysimme lähes pilkkopimeässä paikallisen temppelin ja sitten, toden totta, ravintolan. Se oli paremminkin jonkun koti, jonka terassille istahdimme. Ruokalista oli kirjoitettu paikallisilla kirjaimilla, mutta pian saimme takahuoneesta englanninkielisen version, jossa numerot olivat muuttuneet kaksinkertaisiksi. Sekin oli vielä todella edullista, mutta sitten ilmeni uusi ongelma: kaikki annokset, joita yritimme tilata, olivat loppu. (Niin, kuinkahan monta turistia eksyy syrjäkylän pimeältä maantieltä pieneen ravintolaan yhden illan aikana?)
Harmillista kyllä, jouduimme lopulta kiittämään ja lähtemään. Olisin ihan mielelläni syönyt siellä. Kuljimme ripeästi käärmeiden ja bussien välitse takaisin Ali Kele -hotellillemme ja tilasimme ruokaa. Vaikka olimme sielläkin ainoat asiakkaat, taisi se kuitenkin olla lähiympäristön luotettavin ruokapaikka!
Älä kiipeä Lion Rockille hameessa
Sigiriyan alueella varasimme yhden kokonaisen päivän nähtävyyksille eli Leijonakalliolle (Lion Rock) ja Dambullan luolatemppelille. Se riitti juuri sopivasti. Jos haluaa lisäksi kiivetä Pidurangala-kalliolle, kannattaa se tehdä eri päivänä.
Leijonakallion lippuluukulla tuli vähän hiki. Liput maksoivat nelihenkiseltä perheeltämme noin sata euroa, mikä tuntui Delhin hintatasoon totuttuamme aivan ryöstöltä! Sri Lankahan oli ”ylimääräinen lisä” Intian-matkaamme, joka jo itsessään oli sen verran kallis, että liikuimme nyt pienellä budjetilla. Mitäs jos jokaisella luukulla lähtee satanen lompakosta, mietimme vähän huolestuneina. Onneksi Leijonakallio osoittautui matkamme ylivoimaisesti kalleimmaksi kohteeksi. Oli hyvä, että korkkasimme sen heti alussa, sillä sen jälkeen muut hinnat eivät tuntuneet enää missään.
En oikein etukäteen osannut kuvitella, mitä ”kiipeäminen” Leijonakalliolle tarkoittaisi. Ei sinne sentään kiivetä tarvitse, vaan koko matkan pääsee kävelemään erilaisia portaita ja liuskoja pitkin. Pukeutumiseen kannattaa kuitenkin kiinnittää vähän huomiota.
Naisille tiedoksi: älkää nyt ainakaan hametta laittako (tai sellaisia kenkiä, jotka voivat jäädä korostaan johonkin ritilän rakoon kiinni). Tein itse näistä ensimmäisen virheen eli kiipesin kietaisuhameessa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että menin ylös saakka ottamatta tukea mistään, sillä pitelin toisella kädelläni järjestelmäkameran putkea, joka olisi muuten koko ajan heilunut ja kolissut kaiteita vasten, ja toisella kädelläni hameen helmaa hyvin tiukasti rullattuna. (Fiksumpaa olisi ollut laittaa shortsit, mutta kun en omista enkä käytä sellaisia, koskaan.)
Meitä varoitettiin, että portaissa voisi olla ruuhkaa. Pääsimme kuitenkin todella sujuvasti ylös, odottelematta oikeastaan kertaakaan. Jos haluaa pelata varman päälle, kiipeäminen on hyvä ajoittaa aamuun tai aamupäivään, jolloin isot bussilastilliset ihmisiä ovat vielä matkalla paikalle.
Portaissa ja varsinkin Sigiriyan huipulla tuulee kai yleensä kovaa. Hameenhelmojen lisäksi kaikki hatut, huivit ja muut kevyet irtotavarat lentävät silmänräpäyksessä, jos et pitele niistä kiinni. Kannattaa varoa myös ampiaisia, joista kerrotaan kylteissä. Jos huono onni käy, koko Leijonakallio suljetaan ampiaisten hyökkäyksen takia, eikä lipuista saa tällöin rahoja takaisin. Se kuulostaa melko kohtuuttomalta, mutta minkäs teet, jos moinen epäonni osuu kohdalle.
Katso paljon lisää Sigiriya-kuvia Matkaston jutusta!
Dambulla – kuumaa kalliota ja viileitä luolia
En voi sanoa asiaa millään muulla tavalla: Dambullan luolatemppeli on hienoimpia paikkoja, joissa olen koskaan käynyt. Se jos mikä on todellinen kulttuuriaarre. (Lue siitäkin lisää Matkaston jutusta, jos et vielä tehnyt niin.)
Emme alun perin tienneet, että luolatemppeli sijaitsee niin korkealla kallioilla ja että sinne on melkoinen kävelymatka parkkipaikalta. Perille johtaa kaksi eri reittiä, ja testasimme ne molemmat menemällä toista ylös ja toista alas. Ei ole väliä kuinka päin tekee, mutta me taisimme tehdä päinvastoin kuin useimmat muut: laskeuduimme alas pääreittiä, joka johti vasta lopuksi suurelle kultaiselle Buddhan patsaalle. Toimi se hyvin niinkin.
Itse temppelialueella liikutaan paljain jaloin ja sileä kallio on aurinkoisella säällä kuuma kuin grilli. Jos jalkapohjasi eivät kestä korkeaa lämpötilaa, varaa laukkuun sukat kävelyä varten. Meillä ei sellaisia tietenkään ollut, joten juoksimme varjokaistaleesta toiseen varpaita kipristellen. Sisällä temppeleiden viileillä, sileäksi hioutuneilla lattioilla oli sen jälkeen aivan taivaallista kävellä.
Kanssamme samaan aikaan temppelissä oli kaksi isoa ryhmää: valkopukuisia kikattavia koulutyttöjä opettajansa johdolla ja buddhalaisia munkkeja kaavuissaan. Kun menimme lopuksi hakemaan kenkiämme, alkoi vähän hymyilyttää: munkit ne siinä jonottivat kenkätelineistä omia jalkineitaan, jotka olivat kaikilla melkein samanlaiset tuliterät, värikkäät merkkilenkkarit.
Dambullan kaupunkiin tutustuimme vain ajaessamme tuktukilla sen läpi. Pölyinen, ruuhkainen ja meluisa kuvaa paikkaa ehkä parhaiten. Se ei ollut sellainen, jossa pysähtyisi erityisen mielellään. Sigiriyan syrjäkyliä sitä vastoin jäi pois lähtiessä jopa vähän ikävä, sillä yönmusta taivas, sirkkojen siritys ja tunne siitä, että olimme niin kaukana kaikesta, oli oikeastaan aika viehättävä. (Jos nyt ei ajatella niitä busseja ja käärmeitä.)
Hampaan temppeli ja teetehdas
Sigiriyan alueelta siirryimme vajaat 100 kilometriä etelämpänä sijaitsevaan Kandyyn taksilla. Kandy oli yllättävän vilkas ja suuri kaupunki, jossa oli paikallinen tunnelma. Ehdimme kulkea keskustassa muutamia katuja, ihailla järvinäkymää ja käydä kuuluisassa Pyhän hampaan temppelissä (Temple of the Sacred Tooth Relic), jossa ainakin uskomuksen mukaan säilytetään Buddhan kulmahammasta. Temppelialueella oli myös mielenkiintoinen museo, jossa oli näytteillä buddhalaista taidetta ja esineistöä eri maista. Vietimme siellä paljon enemmän aikaa kuin ensiksi suunnittelimme.
Koska kello alkoi olla paljon emmekä ehtineet selvitellä kaupungin ravintolatarjontaa, söimme nopean panini-lounaan koko paikkakunnan luultavasti turistisimmassa rysässä eli jossakin eurooppalaistyylisessä hipsterikahvilassa aivan Pyhän hampaan temppelin vieressä. Sen tunnelmalla ei ollut mitään tekemistä Sri Lankan kanssa, mutta ihan mukava se oli silti: pehmeät sohvat, ja saimme puhelimien akutkin siinä samalla ladattua.
Kandysta matkamme jatkui taas vajaat 100 kilometriä eteenpäin Nuwara Eliyaan, jossa pysähdyimme Damron teetehtaalla. Siinä vaiheessa hämärä oli jo tulossa ja meillä alkoi olla kiire päästä perille Ellaan. Oli kuitenkin mukava nähdä edes nopeasti tehtaan toimintaa ja istahtaa sen jälkeen juomaan teetä elegantin englantilaiseen tyyliin. Näitä teetehtaita oli matkan varrella aivan uskomattoman paljon, ja kaikki tuntuivat mainostavan tienvarsikyltein saadakseen matkailijat pysähtymään juuri heillä.
Täytyy sanoa, että ajopäivämme oli todella pitkä. Sri Lankassa kilometrit eivät paljon kerro, kun tiet ovat kiemuraisia ja vuoristossa on hidas liikkua. Viimeinen etappi, noin 70 kilometriä Damron tehtailta Ellaan, kesti pari tuntia. Istuimme siis autossa pysähdyksiä lukuun ottamatta aamusta myöhään iltaan, ja kun vihdoin pääsimme perille, oli jo aivan pimeää.
vasta seuraavana aamuna ymmärsimme, millaiseen ympäristöön olimme tulleet – ja se onkin jo ihan toinen tarina.
