Vietämme vuonna 2018 kolmisen kuukautta poissa kotoa, toistaiseksi tuntemattomassa osoitteessa. Joko arvaat?
- 1950-luvun lopussa läntiseen Helsinkiin alettiin rakentaa uutta lähiötä. Tuli ostari ja taloyhtiöitä, tuli isoja, viihtyisiä pihoja. Tuli asukkaita. Syntyi Munkkivuori.
- Vuonna 2009 me muutimme pienen esikoululaisen ja vastasyntyneen vauvan kanssa alueelle.
- Tänä vuonna taloyhtiössämme alkoi linjasaneeraus eli tuttavallisemmin PUTKIREMONTTI.
Kuluva vuosi on ollut taas pienten ja suurten koettelemusten aikaa. Ei riittänyt, että hajotin kevättalvella käteni ja kuntoutan sitä edelleen. Seuraavaksi vuorossa on koettelemus of a lifetime (toivottavasti vain kerran elämässä!) – perinteisellä menetelmällä tehtävä putkiremontti kaikkine lieveilmiöineen, joita vain kuvitella saattaa.
Joissain taloyhtiömme asunnoissa putkiremontti on jo käynnissä. Meidän talomme ympärillä sitä valmistellaan. Istun päivisin kotona työskentelemässä ja pääsen seuraamaan aitiopaikalta kaikkia tärkeitä tapahtumia. Roskalavat täyttyvät ja niitä tyhjennetään, viereisen talon seinustoja kaivetaan auki, koneet mylläävät ja joka puolella kolisee. Varsinainen koitos alkaa kohdallamme heinäkuussa, jolloin joudumme lähtemään kokonaan muualle.
Mutta minne? Asumiskuviomme on edelleen auki ja odottelemme tietoa tulevasta majapaikastamme jo vähän hermostuneina. Lasten koulujen takia yritämme pysyä naapurustossa, mutta katsotaan nyt mihin tässä vielä päädytään.
Herätys – paljonko tavaraa oikeasti tarvitaan?
Yhden asian olemme jo ehtineet huomata. Vaikka putkiremontti ei mikään ihana seikkailu olekaan, on se kuitenkin kokemus, joka jokaisen olisi hyödyllistä käydä läpi. Se avaa silmät ja saa näkemään asioita vähän toiselta kantilta. Ennen kaikkea se puhdistaa ja keventää.
Emme ole koskaan olleet mitään shoppailijoita. Olemme mielestämme ostaneet vain vähän ja tarpeellista, eläneet vaatimattomasti ja käyttäneet vanhoja tavaroita niin kauan kuin ne suinkin vain toimivat. Elämäntyyliimme ei ole kuulunut turha kulutus. Oikeastaan päinvastoin: olemme välttäneet hankintoja ja laittaneet rahaa mieluummin aineettomiin elämyksiin.
Mistä se kaikki tavara siis tulee, jota meillä on joka ikinen paikka tupaten täynnä?
Kellarikomeroiden tyhjennys oli se pahin rasti. Olen viimeiset viikot taistellut vanhojen vaatteiden, lelujen ja taloustavaroiden kanssa: pessyt, lajitellut ja myynyt nettikirppiksillä. Mies puolestaan on fiksaillut pölyyntyneitä polkupyöriä ja elektroniikkalaitteita ja toimittanut niitä uusille omistajille ympäri Helsinkiä. Olemme tehneet hirveästi työtä, mutta tavaramäärä ei näytä vähenevän ollenkaan. Tuntuu, että sitä tulee joka tuutista vain lisää. Aina löytyy seuraava kassi ja laatikko, joita en muistanut olevan olemassakaan.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että elämäntyylimme, jossa ostetaan vain vähän, on saanut meidät säilyttämään aivan liikaa “pahan päivän varalle” tai “koska se on ehjä ja olisi sääli luopua siitä”. Lopputulos on tavarapainajainen, vaikkei hankkisi käytännössä mitään.
Emme kuitenkaan näytä olevan ongelman kanssa yksin. Talomme edessä on kaksi isoa roskalavaa, joita on täytetty ja tyhjennetty jo useita kertoja. Sitä tavaran määrää on vaikea kuvailla: koko historian kirjo 1950-luvulta tähän päivään suoraan ikkunamme alla. Kun iso taloyhtiö pyristelee kerralla eroon kaikesta vanhasta painolastista, on se järkyttävää mutta samalla puhdistavaa katsottavaa. Tavaraa on niin uskomattoman PALJON.
Suurin osa roskalavalle menevästä tavarasta on kauheaa roinaa, jonka hävittäminen on ehdottomasti tarpeellista. Joukossa on kuitenkin esineitä, jotka ansaitsevat tulla pelastetuiksi. Toivottavasti niitä ei tule vastaan kovin montaa, sillä koen helposti velvollisuudekseni ottaa kaiken mahdollisen taas meidän kaappeihimme. (Yksi pelastustarina on jo tulossa tänne blogiin.)
On hirveän vaikeaa luopua tavaroista. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin pakko ottaa järki käteen: kotimme ei voi olla kaiken maailman roinan loppusijoituspaikka. On paljon parempi, jos tavaroille löytyy uusia käyttäjiä. Huomasin ilahtuvani suuresti, kun muutama päivä sitten näin pikkutytön leikkivän pihalla meiltä ostettu pusero päällään. Ihanaa, että joku taas käyttää sitä!
Putkiremontti on kuin herätys: en halua enää koskaan ostaa tai ottaa kotiimme mitään turhaa. Jokainen esine, joka meille tulee, kulkee tästedes tiukan seulan kautta. Tarvitsemmeko sitä? Onko se edes hyvän näköinen? Onko siitä meille iloa? Voisiko JOKU MUU käyttää sitä? Jos olemme aiemmin ostaneet vähän, jatkossa ostamme vielä vähemmän. Lisäksi myymme ja kierrätämme tavaroita nopeammalla syklillä.
Minimalisteja meistä ei tule koskaan, mutta siinä kuitenkin suuntaa antavaa elämänfilosofiaa tuleville vuosille!
PS. Kuvissa olevat tavarat eivät luojan kiitos ole meidän! 😀
Mangostania on matkablogi, jossa seikkaillaan lähellä ja kaukana – erityisesti kulttuurikohteissa ja luonnossa. Välillä kuitenkin kirjoitan myös muista elämäämme liittyvistä asioista, jotka tuntuvat jakamisen arvoisilta. Putkiremontin yhteydessä mieleen nousee ajatuksia esimerkiksi kuluttamisesta, ympäristöstä ja ekologisesta elämäntavasta. Ehkä niistä on inspiraatioksi muillekin!
