Äkkiä käsissäni on jonkun toisen ihmisen koko lapsuus.
”Näin ei voi tapahtua… mä jotenkin nyt vaan hoidan tämän!”
Seison roskalavan reunalla, pienellä metallisella ulokkeella, ja yritän kurotella kellastuneita valokuvia. Juuri silloin lavan toiselta puolelta kuuluu ääni. Suunnilleen ikäiseni mies kertoo löytäneensä vanhoja leluja, joista muutamia hän on jo vienyt kotiinsa.
Jätän valokuvat ja kiipeän lavan reunalle toisesta kohtaa. Ensin saan käsiini pahvirasian, jossa on pienet lääkärinvälineet. Sitten mies antaa käteeni pörröisen lelukoiran. ”Siellä oli tällainenkin.”
Kiitos kun kerroit, eihän näitä voi heittää pois. Mä hoidan tämän…
Mies lähtee ja jään penkomaan lavaa kuohun vallassa. Tajuan, ettei mitään saa nyt päästää ohi. Pienet tavarat eivät saa vahingossa lipsahtaa lavan pohjalle, sillä sieltä en enää saa niitä ongittua.
Tehtävä onkin helppo. Löytyy kannellinen laatikko ja pieni lipasto, joiden sisällä kaikki loput lelut näyttäisivät olevan. Nostan ne kokonaan pois lavalta, mikä on melkoinen ponnistus murtumasta kuntoutuvalla ranteella. En kuitenkaan edes huomaa kipua, sillä tämä on moninverroin tärkeämpää.
Avaan laatikon enkä ole uskoa silmiäni. Nukkeja. Keittiötarvikkeita. Palapelejä. Lipastosta löytyy iso kokoelma käsintehtyjä nukenvaatteita. Kaikki on viikattu ja järjestetty kauniisti, kuin ne olisi rakkaudella pakattu vielä viimeisen kerran.
Käsissäni on jonkun toisen ihmisen koko lapsuus, ja tajuan olevani vastuussa siitä.
Tärisevin käsin käyn läpi kaikki tavarat. Otan yhden isomman nuken ja pari pientä. Tietenkin otan sen söpön koiran. Palapelit. Ja vähän muuta. Sitten järki alkaa huutaa, etten voi raahata kaikkea kotiimme, jota yritän juuri tyhjentää turhasta roinasta putkiremontin takia. Suljen laatikon ja lipaston hieman raskain mielin ja jätän ne odottamaan roskalavan viereen.
Palaan vielä katsomaan vanhoja valokuvia. Löydän paljon kuvia pienestä tytöstä, joka työntää nukenvaunuja. Olen varma, että vaunuissa on kyydissä joku nyt laatikossa makaavista nukeista.
Kotona lähetän viestin taloyhtiön Facebook-ryhmään, ja muutama asukas tuleekin pian hakemaan osan jäljelle jääneistä leluista. Tiedän, koska roskalava on suoraan ikkunamme alla. (En stalkkaa, kunhan vähän katson…) Tavaroita kuitenkin jää vielä. Käyn illan mittaan monta kertaa vilkaisemassa ikkunasta, ovatko ne siellä. Yölläkin valvon ja mietin, miten niille käy.
Seuraavana aamuna koko lelulaatikko on hävinnyt! Lipasto on heitetty takaisin roskalavalle. No sehän olikin ihan rikki. Juoksen ulos katsomaan ja huomaan, että kaikki nukenvaatteet on otettu lipaston laatikoista. Kyynel pyrkii silmään: jokainen lelu on ilmeisesti pelastunut.
Pari tuntia myöhemmin isot koneet tulevat ja roskalava tyhjennetään. Kaikki tavarat runtataan sekaisin ja viedään pois. Mikä onni, että… vai onko sillä kenellekään väliä?
Mietin, missä vaiheessa se tärkein ja rakkain muuttuu kaatopaikkaroskaksi, josta kukaan ei enää välitä. Missä vaiheessa ainutkertainen lapsuus lakkaa olemasta?
♥ Tämä lavalle heitetty lapsuus ei päättynyt ainakaan vielä.
Se jatkuu meidän kaapissamme. ♥
