Emme koskaan löytäneet kaikkia niitä paikkoja, joita yritimme etsiä. Sen sijaan Ella tarjosi ikimuistoisia kokemuksia srilankalaisessa luonnossa.
Ella, Sri Lankan sisämaan vuoristossa, oli ehkäpä koko matkamme paras osuus. Se on paikka, jonne palaisimme milloin vain uudelleen. Ellasta olisi niin paljon kerrottavaa, että joudun vähän hillitsemään itseäni, ettei kaikki tulisi yhtenä ryöppynä. Kerron myöhemmin aivan järjettömän ihanasta majapaikastamme, sillä jo se itsessään veisi kaiken tilan. Aloitetaan nyt retkistämme Ellan luontoon ja nähtävyyksille.
Ehdimme nähdä sekä turistipaikkoja että seikkailla teillä tietymättömillä aivan omassa rauhassamme. Nautimme Ellassa erityisesti siitä, että suurin osa nähtävyyksistä oli hyvin pienimuotoisia – muutamaa turistirysää lukuun ottamatta olimme lähes ainoat kulkijat. Saimme etsiä ja löytää itseksemme, ilman muita matkailijoita. Sellainen alkaa tuntua jo luksukselta monissa suosituissa turistikohteissa.
Ellan kartta on kätevämpi linnuille
Heti aluksi teimme pienen vaelluksen ilman mitään paperisia karttoja. Kuinka vaikeaa se voi muka olla? Google Maps kuitenkin toimii Sri Lankassakin ja näyttää kaikki kohteet. Paitsi että… Ellan kohdalla joku on käynyt ripottelemassa ne pisteet nettiin vähän minne sattuu.
Lähdimme reteästi kävelemään suoraan hotellin pihasta, sillä matkat olivat kännykän ruudulla melko lyhyitä. Mitään korkeuseroja emme tietenkään ottaneet huomioon. Näin jälkeenpäin ajatellen jyrkässä vuoristossa ei ole aivan samantekevää, ollaanko oikealla vai vasemmalla puolella rotkoa. Ei, vaikka välimatkaa olisikin vain parisataa metriä – siis lentäen!
Polkuja löytyi sieltä täältä: toiset katkesivat kesken ja toiset haarautuivat. Tienviittoja ei oikeastaan ollut. Ensimmäisen kohteemme, Ravanan luolan, onnistuimme kuitenkin ihmeen kaupalla löytämään pienen harhailun jälkeen. Siinä vaiheessa olimme jo kiivenneet niin paljon ylöspäin, että olimme aivan nääntyneitä ja hikisiä. Onneksi luolassa oli viileää.
Nähtyämme luolan palasimme samaa reittiä hieman takaisinpäin. Olimme jo mennessä huomanneet siinä kohtaa teetuvan, johon halusimme ehdottomasti nyt istahtaa. Voi miten ihana se olikaan! Ei sieltä saanut kuin kahvia ja teetä, mutta se riitti. Maisema tuli kaupan päälle.
Junaradalta ei saa taksia!
Seuraava kohteemme oli huomattavasti vaikeampi rasti. Yritimme jatkaa patikointia Ella Rock -nimiselle näköalapaikalle, mutta missään ei ollut tienviittoja. Yhdestä kohdasta löysimme lopulta mutaiseen kiveen kirjoitetut sanat ELLA ROCK ja nuolen ylös.
Katselimme kivistä rinnettä epäuskoisina. Edessämme näkyi lähinnä kivistä ryteikköä, mutta lähdimme kiipeämään sellaisesta kohdasta, joka eniten muistutti polkua. Sekin katkesi pian ja jouduimme jonkun mökin pihaan. Ystävällinen nuorimies tuli näyttämään meille “tietä”, ja hänen avullaan pääsimme pois metsästä, kukkulan laelle, josta oli avoin näkymä alas ja jossa kasvoi teeviljelmiä. Emme olisi koskaan, ikimaailmassa löytäneet sinne yksin. Hän viittoili meitä jatkamaan eteenpäin.
Jossain vaiheessa ajauduimme varmastikin väärään suuntaan, sillä lopulta huomasimme kiertäneemme kehää. Muutaman sadan metrin päässä näkyi kyllä korkeampi kukkulan harjanne, ilmeisesti se näköalapaikka, mutta sinne ei päässyt millään. Välissä oli rotko ja lisää ryteikköä. Myös aurinko paahtoi aukealla paikalla armottomasti.
Tiedätkö sen tunteen, kun olet eksynyt ja päätät palata takaisin, koska et tule kuitenkaan löytämään sinne, minne olet menossa – mutta sitten tajuat, että sama juttu se on toiseenkin suuntaan? Me emme tienneet enää ollenkaan, mistä olimme tulleet. Aikamme pyörittyämme päätimme lähteä mitä tahansa polkua ALAS. Siellä tulisi varmasti vastaan tie ja voisimme napata taksin hotellillemme. Turistit.
Valitsemamme reitti oli ensin lupaava, mutta kohta kahlasimme itseämme korkeammassa heinikossa niin kapeaa väylää, ettei sitä enää poluksi voinut sanoa. Huusimme toisillemme äänimerkkejä, sillä jos joku lähti risteyskohdasta eri suuntaan, hän saattoi jäädä parin metrin päähän loukkuun kuin labyrinttiin. Aloin miettiä kaikkia niitä käärmeitä, joita heinikossa varmasti lymyili odottamassa, että saisivat upottaa hampaansa jonkun paljaaseen pohkeeseen. Paniikkihan siinä alkoi iskeä.
Tässä vaiheessa lopetin hetkeksi myös valokuvaamisen. Ei ollut aikaa ikuistaa maisemia, kun piti pelastautua käärmeiltä. Ei sieltä korkean heinän seasta olisi mitään kuvattavaa näkynytkään.
Kun pääsimme pienelle aukeammalle paikalle, vastaamme tuli ryhmä ranskalaisia tyttöjä. He olivat tulossa ylös samaa väylää, jota me olimme menossa alas, ja molemmat porukat olivat täysin eksyksissä. Osasimme sentään neuvoa heille tien kukkulan laelle, pois siitä heinikosta. En tiedä, mitä heille sen jälkeen tapahtui. Me pääsimme kuitenkin lopulta alas. Tietä emme silti löytäneet – siellä olikin junarata!
Junaradathan ovat siitä jänniä, ettei niitä ole suunniteltu ihmisille saati autoille. Yritäpä löytää taksi junaradalta. Sen verran meillä leikkasi, että tajusimme kävellä rataa umpimähkäisesti jompaan kumpaan suuntaan. Siellä oli pakko olla asema, ja tulihan se lopulta. Kithal Ella Railway Station. Kartan mukaan olimme yllättävässä paikassa, jossa meidän ei todellakaan pitänyt olla. Ihmeellistä kyllä, siellä oli yksinäinen tuktuk valmiina odottamassa meitä.
Päästyämme hotellille huomasimme olevamme yltä päältä heinässä. Poistimme myös yhdeltä perheenjäseneltä vyötärölle iskeytyneen kaamean punkin, joka oli onneksi vasta kiinnittymässä. Olipa sekin taas seikkailu.
Turistiputoukset ja kisakatsomo
Eksyminen on mukavaa vain kerran, ja patikkaretkemme jälkeen päätimme liikkua kulkuvälineiden kyydissä. Siitä retkestä tulikin paljon helpompi, kun lähdimme tuktukilla katsomaan Ellan suurinta vesiputousta (Ravana Falls). Takaisin palasimme ihan huviksemme paikallisbussilla, jotta saisimme vähän tuntumaa niihinkin.
Vesiputouksilla emme olleet yksin: siellä olivat ehkäpä kaikki Ellaan tulleet ulkomaalaiset turistit ja lisäksi paikallisia retkeilijöitä perheistä buddhalaisiin munkkeihin. Putouksen edustalta löytyi valtavasti palveluita, kuten ruokakojuja ja matkamuistokioskeja. Tavallaan se oli luontoon eksymisen jälkeen helpottavaa.
Meille sattui Ellan keskustassa ollessamme sellainen tuuri, että aseman vieressä sijaitsevalla urheilukentällä olivat juuri alkamassa jotkin isot kisat. Kaikki paikalliset tuntuivat kerääntyvän sinne, ja mekin menimme porukan imussa katsomaan, mitä oikein tapahtuu. Seurasimme lippuseremoniaa ja juoksukilpailuja, jotka käytiin paljain jaloin.
Luontokokemusten jälkeen viihdyimme pienen hetken urbaanimmassa ympäristössä, mutta muuten Ellan keskusta oli kyllä meidän makuumme aivan liian meluisa ja täynnä turisteja. Onnittelimme itseämme siitä, ettemme olleet varanneet majoitusta sen läheltä vaan vähän syrjemmältä. Viimeistään Ellassa tajusimme viihtyvämme parhaiten luonnon rauhassa, poissa baarien, krääsäkauppojen ja pankkiautomaattien välittömästä läheisyydestä.
