Meillä on parhaillaan käynnissä äidin ja tyttären yhteinen projekti: japanin opiskelu! Totorokin on sitä vähän vauhdittanut.

Ei sille mitään mahda, että lapset kiinnostuvat samoista asioista kuin vanhempansa. Auli haluaa jo 12-vuotiaana opiskella japania, mikä ei ole kovin yllättävää, kun kelaan omaa elämääni taaksepäin. Niinhän halusin itsekin.

Kiinnostuin Japanin kulttuurista 1980-luvulla, juuri tuollaisena ala-asteikäisenä, kun sain isältä työmatkatuliaisina jännittäviä tavaroita – esimerkiksi sisäkkäin meneviä, värikkäitä rasioita ja pikku lipaston, jossa oli geishan kuva. (Ovat muuten edelleen tallella.) Innostuksissani aloin lainata kirjastosta Japani-aiheisia kirjoja ja kielikasetteja ja pidin koulussa jopa esitelmän maan kulttuurista – kuin mikäkin asiantuntija. Taisin olla vähän hörhö.

Sitten lukiossa luokalleni tuli sattumalta japanilainen vaihto-oppilas. Ystävystyimme ja ylioppilaaksi kirjoitettuani lähdin hänen luokseen Tokioon kuukaudeksi. Se oli varmaankin siihenastisen elämäni rohkein veto.

Ennen Japaniin lähtöäni olin tehnyt jotain muutakin: osallistunut Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen pääsykokeeseen. Matkan aikana sain vanhemmiltani postikortin, johon he olivat kirjoittaneet, että pääsin sisään. (Siis pos-ti-kor-tin. Oi noita aikoja!) Niinpä 19-vuotiaana aloin opiskella pääaineenani Itä-Aasian tutkimusta, keskittyen Japaniin, ja siihen liittyivät tietysti myös kieliopinnot.

Koska tarvitsin tähän postaukseen jotakin kuvitusta, kaivoin vanhan oppikirjani esiin – ja kauhistuin. Itselläni ei ole mitään muistikuvaa, että olisin tehnyt kirjaan noin paljon merkintöjä! Siis ihan hullua, katsokaa nyt esim. tätä:

Seuraavien vuosien aikana kävin Japanissa pari kertaa: vietin kokonaisen homestay-kesän kahden perheen luona, Tokiossa ja Osakan liepeillä, ja toisella reissulla asuin 3 kuukautta Kiotossa temppeleitä ja puutarhoja tutkimassa. Olin valtavan innostunut ja aivan varma, että palaisin Japaniin vielä monia, monia kertoja.

Sen jälkeen elämäni otti kuitenkin toisen suunnan, enkä ole käynyt Japanissa viiteentoista vuoteen. Vaihdoin pääaineeni uskontotieteeseen, ja ennen kuin ehdin valmistua, luiskahdinkin toimittajaksi. Sillä tiellä olen yhä. Olen matkaillut perhesyistä paljon Intiassa, joka on hieno maa sekin. Kiinnostukseni Japania kohtaan on kuitenkin jäänyt kytemään taka-alalle, ja olen aina tiennyt, että jossakin vaiheessa se leimahtaa uudelleen.

Nyt ensiaskeleet siihen suuntaan on otettu: olen palannut kieliopintojen pariin! Kielikursseja netissä tarjoava suomalaisyritys WordDive lähetti elokuussa sähköpostia ja ehdotti yhteistyötä. Kävin heidän nettisivuillaan ja innostuin: kielivalikoimasta löytyi kuin löytyikin japani. Olin jo pitkään halunnut kerrata opintojani, ja koska Auliakin oli puraissut Japani-kärpänen, halusin hänet ehdottomasti mukaan projektiin.

Kun opiskelin japania 1990-luvulla, yliopistolla puhuttiin lähinnä perinteisestä japanilaisesta kulttuurista, taiteesta ja estetiikasta. Nykynuoriso puolestaan on omaksunut aivan erilaisen Japani-villityksen: on mangaa, animea ja cosplayta, josta tällainen täti-ikäinen ihminen ei ymmärrä oikeastaan mitään.

Studio Ghiblin elokuvilla on kuitenkin ollut meidän perheessämme todella suuri merkitys – sekä aikuisille että lapsille. En uskalla edes arvailla, montako kertaa Totoro, Henkien kätkemä, Liikkuva Linna ja muut elokuvat ovat meillä pyörineet. Uskon, että pitkälti niiden ansiosta Auli ja vähän myös Alpokin ovat jo usean vuoden ajan olleet kiinnostuneita japanin kielestä ja kulttuurista.

Auli ja minä saimme WordDivelta lisenssit laajan japanin kurssiin ja ryhdyimme kokeilemaan. Harjoitusten pelillisyys viehätti heti, sillä se vei opiskelun aivan toiselle tasolle viihdyttävyydessä kuin kirjaston kivikautiset kielikasetit tai yliopiston puuduttavat kurssit. Tämähän oli kivaa!

Minulla kesti kuitenkin hetki ymmärtää jutun juju. Se saattoi johtua siitä, että olen kertaaja. En oikein tiennyt, mistä aloittaa, koska minulla oli jo pohjalla jonkinlainen ruostunut kielitaito. Sitten älysin säätää harjoituksen nopeuden maksimiin ja vaihtaa meikäläisten kirjainten tilalle japanilaiset kana-merkit. Alkoi tulla virheitä, ja se motivoi yrittämään.

Oli myös ilahduttavaa, kun ohjelma alkoi ehdottaa tavoitteiden uudelleenarviointia. Pääsin hyppimään eteenpäin suuremmilla harppauksilla ja pistekäyrät nousivat nopeasti. Kun ruudulla oleva hahmo suoritti ensisukelluksen hyppytornista uima-altaaseen, halusin taputtaa käsiäni.

En yleensä pelaa tietokonepelejä, koska niihin jää koukkuun. Yritän myös rajoittaa lasteni pelaamista samasta syystä – niinkuin varmasti useimmat vanhemmat. Mutta kielenopiskeluun kehitetty sovellus, jossa hyödynnetään peliominaisuuksia – se on toinen asia. WordDivea suositellaan 10-vuotiaasta eteenpäin, ja mielestäni se onkin todella kiva juttu juuri nuorille. Kuulostan varmasti aika fossiililta, mutta mielestäni nuoret voisivat viettää vähemmän aikaa räiskintäpelien parissa ja tehdä netissä sen sijaan jotakin kehittävää – esim. opiskella japania!

Auli opiskeli ensin itsekseen, mutta turhautui jonkin ajan kuluttua – hän ei ollut varma, oliko harjoitusten toistamisesta hyötyä vai valuivatko sanat vain hukkaan. Ehdotin, että istuisimme harjoittelemaan yhdessä, Aulin tiliä käyttäen ja hänen tasollaan. Silloin jotakin loksahti kohdalleen.

Ensinnäkin hämmästyin, kuinka paljon hän jo muisti – vaikka väitti unohtaneensa. Aistit olivat tehneet työtä ja muistijälki muodostunut, niinkuin WordDive lupaa. Oli myös mukava nähdä aitoa onnistumisen riemua, kun vaikea sana meni oikein. Vähän ajan kuluttua 6-vuotias Alpokin tuli paikalle, ja silloin tapahtui jotain vielä ällistyttävämpää. Poika, joka normaalisti kiipeilee pitkin seiniä, liimautui kahdeksi tunniksi katsomaan kuvia ja kuuntelemaan sanoja tietokoneelta. Siinä ne kaksi istuivat liikkumatta paikoillaan ja toistivat japaninkielisiä sanoja. Uskomaton fiilis!

WordDiven kurssilla on siis ollut monenlaisia positiivisia vaikutuksia perheessämme – ja kielen oppiminen on niistä vain yksi.

Mikä Aulia ja minua sitten motivoi opiskelemaan japania? Niinkuin arvata saattaa, haaveilemme tulevaisuudessa Japanin-matkasta. En tiedä, milloin se voisi toteutua, mutta kyllä me vielä joskus menemme. Suurena unelmanani on saada esitellä perheelleni maa, joka on ollut itselleni niin tärkeä.

Kiitos siis WordDive tästä alkusysäyksestä. Tiedättekö mitä, taidan olla vähän koukussa kielten opiskeluun – suunnittelen seuraavaksi jo lukion italian kertaamista ja espanjan alkeita! Ne ovatkin sitten jo toinen tarina. Tavoitteita on hyvä olla läpi elämän.

Arvaatteko muuten, minkä kielen haluaisin seuraavaksi WordDiven kielivalikoimaan? Se on HINDI! Kun se tulee, aloitamme heti!  Sitä odotellessa 🙂

Tämä postaus liittyy yhteistyöhön WordDiven kanssa.