Paras päivä Meksikossa? Isla Holboxilla saimme hetken kuvitella olevamme unohduksissa autiolla saarella – ja otimme hullun riskin keihäsrauskujen kanssa!

Jukatanin niemimaan pohjoisrannikon edustalla sijaitseva Holbox on yli 40 kilometriä pitkä mutta suurelta osin asumaton saari. Siellä on tasan yksi kylä, johon kaikki parituhatta asukasta ovat pakkautuneet. Hotellialue jatkuu rantoja myötäillen parin kilometrin päähän, mutta kun se loppuu, ei saarella ole mitään.

Tai on toki – luontoa. Juuri siksi kannattaa vuokrata golfauto, ainoa mahdollinen kulkupeli, ja viettää päivä Robinson Crusoen tyyliin. Kovin pitkälle ei silläkään pääse, koska teitä – tai oikeastaan liikenteen tiivistämästä hiekasta syntyneitä väyliä – on Holboxilla vain muutamia kilometrejä.

Me ajoimme luultavasti saaren jokaisen tienpätkän ja kävimme kääntymässä kaikissa sopukoissa ja umpikujissa, joihin kärryllä vain pääsi. Tervetuloa mukaan retkellemme Holboxin upeisiin maisemiin!

Golfauton vuokraaminen on Holboxilla helppoa – niitä on saatavana kylän keskustan alueella lähes joka kadunkulmassa. Tuntihinta on noin 9 euroa, ja siinä on kokemuksemme mukaan pientä tinkivaraa. Kallista? No onhan se vähän. Jos käyttää golfautoa esimerkiksi kauppamatkoihin hotellilta, on hinta liian kova. Neljän hengen päiväretkellä se on vielä ihan siedettävä. Suosittelemmekin asumaan kävelymatkan etäisyydellä keskustan palveluista ja vuokraamaan menopelin vain retkiä varten.

Meidän upein päivämme Holboxilla oli nimenomaan se päivä, kun lähdimme ajamaan pieniä hiekkaväyliä niin pitkälle kuin pääsi. Karttana toimi hotellin respasta saatu epämääräinen paperi, jossa oli merkittynä ehkä puolet reiteistä. Vastaan tuli kaikenlaisia esteitä ja umpikujia, emmekä voineet varmuudella tietää, missä milloinkin olimme. Siinä se hauskuus juuri piili, sillä Holboxilla voi aivan turvallisesti eksyä.

Heti kylästä lähdettyämme tunsimme olevamme yksin. Yhdellä tiellä tuli toinen golfauto vastaan, mutta muuten missään ei näkynyt ketään. Molemmilla puolilla tietä kasvoi matalaa, läpitunkematonta puskistoa ja magrovemetsikköä. Joissakin kohdissa hiekka oli pehmennyt ja pyörät sutivat hieman, mutta onneksi golfauto on kevyt ja näppärä kääntymään.

Harhailtuamme jonkin aikaa kylän länsipuolella ja ohitettuamme mm. saaren “lentokentän” (todellakin vain pienkoneille!) jouduimme vahingossa hautausmaan portille. Värikkäiden hautamuistomerkkien välissä vilahteli suuria iguaaneja.

Etsiessämme tietä saaren länsikärkeen, jossa oli kartan mukaan luonnonkauniita paikkoja, jouduimme eksyksiin. Kävimme jollakin pienellä rannalla, en ollenkaan osaa sanoa missä. Sen tiedän, että hyppäsin golfautosta valokuvaamaan rantaa, upposin silmänräpäyksessä nilkkojani myöten paksuun mutaan ja juutuin sinne. Sain kiskottua itseni irti ja pestyä kankaiset kenkäni meressä. Sen jälkeen kengillä ei ollutkaan muuta virkaa kuin lojua märkinä auton lattialla.

Pian tuolta paikalta lähdettyämme Ajay, joka toimi kuskina, huomasi puolitoistametrisen käärmeen luikertelevan golfautomme editse tien yli. Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, en varmaankaan olisi hypännyt mutarannalle. Mielessä alkoi pyöriä kauhufilmi siitä, kuinka seison juuttuneena kiinni ja käärme singahtaa puskistosta kimppuuni.

Lopulta oikea rannikko tuli näkyviin. Jouduimme ajamaan hiekkarantaa pitkin, sillä emme etsinnöistä huolimatta löytäneet muuta tietä. Ohitimme pitkän, komean laiturirakennelman ja pääsimme taas kartalle – olimme vihdoin lähestymässä Punta Cocoa. Se on niemi, jonka kohdalla lämmin ja kylmä vesi kohtaavat matalikossa.

Punta Cocosta jatkoimme matkaamme saaren länsipuolen kauimmaiseen kärkeen, Punta Ciricoteen. Mikä ihastuttava paikka se olikaan! Rannalla kasvavat mangrovepuut kehystivät kauniisti hieman kauempana näkyvää lintusaarta (Isla Pasión), joka kuuluu useimpien Holboxilta tehtävien veneretkien kohteisiin.

Punta Ciricotessa olimme saaren viimeisessä nurkassa, josta ei enää päässyt mihinkään. Siellä olisi voinut viettää vaikka koko päivän, mutta kartalla oli vielä yksi paikka, jossa halusimme käydä. Se sijaitsi tieverkoston täsmälleen vastakkaisessa nurkassa – kylän toisella puolella. Tavallaan olisin halunnut jäädä paikoilleni, mutta samalla jokin minussa pakotti lähtemään eteenpäin. Ehkä kokisimme jotakin vielä upeampaa.

Aikaa ei ollut liikaa, joten ajoimme nopeasti takaisin kylään ja sen läpi. Ajoimme uimarannan vierustaa niin kauas kuin pääsimme. Hiekka pöllysi ja tuuli sekoitti hiukset.

Sitten tie päättyi. Ei niin että se olisi hiipunut poluksi, vaan yksinkertaisesti vastaan tuli joki. Vettä ei ollut kovin paljon, mutta kyltissä kiellettiin ajamasta toiselle puolelle. En tiedä, mitä olisimme siellä golfauton kanssa tehneet – eihän tie jatkunut minnekään. Koko loppuosa saarta oli tietöntä taivalta, eikä meillä ollut sinne ajopelimme kanssa asiaa.

Paikka, joka karttaan oli merkitty nimellä Rió (joki) lumosi meidät. Sametinsileä hiekkapohja ja pieni viileä virtaus hellivät paljaita jalkoja kahlaillessamme joessa. Olimme yksin koko tässä pienessä, kauniissa maailmassa. Vain merellä horisontissa näkyi kaksi hitaasti liikkuvaa pistettä – kulkijoita matalikolla. He olivat aivan liian kaukana rikkoakseen autiosaaren illuusion.

Ja sitten syy, miksi mainitsin jutun ingressissä keihäsrauskut. Olisin voinut kirjoittaa siihen myös krokotiilit, mutta tekstistä olisi tullut liian pitkä.

Valmistellessani tätä postausta törmäsin netissä tietoon, jonka mukaan Holboxin paratiisimaisessa joessa elää molempia edellämainittuja otuksia. Keihäsrauskut hautautuvat matalikossa hiekkaan, aivan näkymättömiksi, ja pistävät jalkaan myrkkypiikillä. Krokotiilit puolestaan… no niin, ilmeisesti meillä oli onnea, ettei kummankaan eliölajin edustaja tullut moikkaamaan.

Tunnelma tässä kauniissa, autiossa paikassa, kaukana kaikesta, oli aivan upea – ja kahlailu virkisti. Älkää te hyvät ihmiset kuitenkaan samaa virhettä tehkö! Laittakaa edes lapsille kahluukengät jalkaan.

Ei paratiisia ilman käärmettä (joka jo alkumatkassa tulikin vastaan) – tai krokotiilia, tai keihäsrauskua, tai mitä kaikkia niitä nyt onkaan tällaisilla ihanan eksoottisilla holboxeilla. 😉