Unawatuna on suosittu rantakohde Sri Lankan etelärannikolla. Meidän valintamme siellä oli Dalawella, Unawatunan kauniimpi ja idyllisempi puoli.
Joka kerta kirjoittaessani rannoista tulee mieleeni sama ajatus. En voi mitään sille, etten ole rantaihminen. Menen rannoille aina perheen takia vähän puoliväkisin ja mietin, saankohan tästä mitään irti. Loppujen lopuksi viihdyn kuitenkin ja löydän paljon katsottavaa ja koettavaa. Nautin trooppisesta luonnosta ja meren ja taivaan väreistä, jotka vaihtelevat vuorokaudenajan ja sään mukaan. Nautin aaltojen äänestä ja tuulesta kasvoilla. Unawatuna ei ollut tästä poikkeus.
Alueen pääranta, Unawatuna Beach, ei kuitenkaan missään nimessä ollut minun kohteeni. Onneksi emme sitä valinneetkaan tukikohdaksemme, vaan majoituimme Dalawellan puolelle, josta löytyi paljon kauniimpia maisemia ja omaa rauhaa. Jonkun mielestä siellä saattaa olla liiankin hiljaista, mutta me viihdyimme hyvin neljä päivää. Se tuntui ihan sopivalta.
Hotellimme nimetön ranta oli lähes autio!
Matkallamme Ellasta Udawalawen kansallispuiston kautta Unawatunan alueelle ajoimme lopuksi Sri Lankan etelärannikkoa pitkin. Yllätyimme siitä, kuinka lähellä rantoja vilkasliikenteinen päätie kulkee: välillä etäisyyttä tuntui olevan vain muutama metri. Rannat jäivät puristuksiin tien ja meren väliin niin kapeana kaistaleena, etteivät ne tieltä katsottuna näyttäneet kovinkaan viihtyisiltä.
Onneksi olimme väärässä. Ainakin niillä rannoilla, joilla me seuraavat päivät kävelimme, piti meri niin kovaa meteliä, etteivät tien äänet kuuluneet ollenkaan. Palmut ja muu kasvillisuus sekä rantoja kapeana nauhana reunustavat pienet hotellit ja ravintolat toimivat myös tehokkaana näkösuojana. Tien olemassaoloa ei huomannut kuin silloin, kun se piti ylittää. Silloin sai olla tarkkana, ettei jäänyt 100 kilometriä tunnissa kaahaavien bussien alle!
Kaikkia alueen rantoja ei löytynyt kartasta. Meille oli pieni yllätys, että hotellimme SunShine Inn sijaitsi niin lähellä todella hienohiekkaista kaistaletta, jolla ei ollut edes nimeä. Ranta oli lähes autio – näimme siellä koko aikana vain muutaman ihmisen. Ehkä se johtui siitä, että rannalle piti kulkea vastapäisen rakennuksen aulan läpi – muuten sinne ei oikeastaan ollut pääsyä tieltä. (Me suomalaiset marssimme tietysti tien yli ja aulan läpi reteästi jopa pelkissä uimapuvuissa ja pyyhkeissä!)
Aallot rannalla olivat valtavat: ne löivät ainakin kymmenen metriä ylös hiekalle. Sri Lankassa on hyvä muista, ettei tällaisia rantoja ole tarkoitettu uimiseen! Äitinä katsoin koko ajan hermostuneena, että molemmat lapset pysyivät näkökentässäni. Toisinaan meren voima vähän jopa pelottaa minua, ja onhan sille tällaisissa kohteissa syynsä. Näillä samoilla rannoilla tapahtui järkyttävä tsunami vuonna 2004. Ei sitä voi eikä saa unohtaa.
Edestakaista kävelyä Dalawella Beachille
Sen lisäksi että kävimme retkelllä Gallessa, Koggalan kilpikonnakeskuksessa ja paikallisessa temppelissä, ei meillä ollut Unawatunassa paljoakaan tekemistä. Ohjelmaksi riitti kävely hotellin rannalta Dalawellan rannalle ja takaisin. Matkaa kertyi 700 metriä yhteen suuntaan. Se ei kuulosta pitkältä, mutta näitä rantoja oli hidas kulkea. Hiekka oli upottavaa eikä maasto ollut suora vaan vietti melko jyrkästi mereen. Lisäksi aallot löivät hiekalle sellaisella voimalla, että niitä joutui välillä juoksemaan karkuun. Siitä tuli reilusti lisää askelia. VINKKI: pidä kamera ja käsilaukku koko ajan rannasta poispäin olevan olan puolella ja nosta niitä tarvittaessa ilmaan. Hameenhelmat ja shortsinlahkeet kastuvat jossain vaiheessa varmasti!
Tässä kuvia kävelymatkalta hotellimme rannalta Dalawellan rannalle eri vuorokaudenaikoina:
Dalawella Beach / Wijaya Beach
Syy, miksi valitsimme Unawatunan alueen rantalomakohteeksemme, oli eräs kivenlohkare. Kuulostaa pöhköltä, mutta ainakin saimme siitä hyvät kuvat. Tuo iso lohkare, nimeltään The Ship Rock, sijaitsee Dalawella Beachin länsipäässä. Veistoksellisen kiven ylle kaartuu pari palmua täydellisessä asetelmassa, ja se on yksi Sri Lankan rantakohteiden kuvatuimpia näkyjä.
Paikan päällä meille selvisi, että kivenlohkareelle on melko lailla mahdotonta kiivetä. Jotkut kyllä tekivät sen tempun, mutta kun katselimme heidän vaivannäköään ylös pääsemiseksi, totesimme jättävämme moiset leikit väliin. Kivi oli hyvin kapea ja korkea, mitä ei sivulta otetuista valokuvista huomaa. Lisäksi se oli erittäin liukaspintainen. Auringonlaskun aikaan siis riittää, että joku muu keikkuu siellä – kuvista ei kuitenkaan erota henkilöä!
Dalawellan rantaa kutsutaan myös nimellä Wijaya Beach, mikä on vähän harhaanjohtavaa. Jos oikein ymmärsimme, Wijaya on rannalla sijaitsevan hotellin ja ravintolan nimi. Molemmat nimet kyllä löytyvät Google Mapsista. Rannalla on suojaisa “allas”, jossa merenkäynti on maltillista ja jossa pääsee välillä uimaan jopa tyynessä vedessä. Tämä on siis hyvä uimapaikka, mutta sivuilla on kuitenkin virtauksia. On siis syytä olla tarkkana varsinkin pienten lasten kanssa.
Unawatuna Rock Temple on ainakin 1500-vuotias!
Lapseni usein sanovat: Äiti sovitaanko, ettei tänään käydä yhdessäkään temppelissä? Vastaan aina, etten voi mitenkään sopia sellaista, kun en tiedä, mitä tulee vastaan. Voin kyllä yrittää parhaani olla menemättä.
Vaikka tulimme Unawatunaan rantalomalle, onnistuin sielläkin lopulta käymään temppelissä. Yatagala Raja Maha Viharaya eli turistikielellä Unawatuna Rock Temple sijaitsee noin neljän kilometrin päässä sisämaassa. Se on ollut toiminnassa jo ainakin 1500 vuotta ja siellä on yhdeksänmetrinen makaava Buddha. Kuka sellaista voisi jättää väliin?
Ylös temppelialueelle johtivat pitkät portaat, joissa sai vähän kuntoilla kuumalla säällä. Ylhäällä oli hyvin rauhallista. Temppeli oli srilankalaiseen tapaan räiskyvän värikäs, ja sen vieressä oli lisäksi hienoja kivimuodostelmia. Minulle temppelit ovat aina matkan parasta antia, joten olin kiitollinen päästessäni kokemaan buddhalaista maailmaa vielä kerran. Saimme myös vihdoin ranteisiimme ne munkin solmimat nauhat, jotka ovat aina kuuluneet Aasian-matkoihimme. Niitä on pidetty vielä kotonakin pitkiä aikoja matkojen jälkeen. (Ennätykseni taitaa olla lähes vuosi!)
Unawatuna Beach – se pääranta
Onkohan minussa jotain vikaa, kun en ollenkaan innostu leveistä, pitkistä hiekkarannoista? Haluan rantani pienenä ja suojaisena poukamana, jossa on dramaattisia kallionmuotoja, korkeuseroja ja puita aivan vesirajassa. Unawatuna Beach ei todellakaan ollut sellainen (niin kuin ei lähes mikään muukaan maailman upeimmiksi listatuista rannoista). Erittäin hienohiekkainen se kyllä oli, ja uimapaikkana oikein hyvä – itse asiassa jopa parempi kuin Dalawella. Se ei kuitenkaan korvannut tunnelmaa. Ranta oli aivan liian vilkas minun makuuni, vaikka sitä pidetään Sri Lankassa kuitenkin yhtenä rauhallisemmista vaihtoehdoista.
No ei se huonokaan kyllä ollut, se on myönnettävä. Monen mielestä varmasti oikein hyvä ranta!
Myöskään rantaravintoloiden ja -baarien rivistö ei juuri säväyttänyt, mutta sitä vastoin sisempänä Unawatunan kylässä löysin mukavaa tunnelmaa. Kauniit pihapiirit ja takana kohoavat jyrkät kalliot (kun tarpeeksi kauas rannasta pääsi) olivat inspiroivia. Löysimme myös keskeltä kylää muutamia ihan hyviä ruokapaikkoja, joissa hinnat olivat toki kolminkertaiset verrattuna siihen, mitä olimme esim. Ellassa ja Sigiriyassa maksaneet paikallistyylisissä ravintoloissa. Ruokalistat olivat monipuolisempia, sillä niissä oli huomioitu länsimaiset matkailijat. Söin kahdessa eri paikassa aivan ihanat grillatut ravunpyrstöt, joissa oli reilusti valkosipulia. Vieläkin tulee vesi kielelle niitä ajatellessa.
Viimeinen ilta Sri Lankassa
Muistelen sitä haikeudella. Kuljeskelimme rannassa ja pilvisestä säästä huolimatta punainen aurinko näyttäytyi meille juuri ennen painumistaan horisontin taakse. Meillä oli seuraavana päivänä edessä lento takaisin Delhiin ja hotellihuoneessa odotti hiekansotkuinen matkatavarakaaos. Ei hätää, sellaiset asiat ehtii kyllä hoitaa. Tärkeintä on nauttia hetkestä, unohtaa kaikki muu ja mennä vaikka mereen vilkuttamaan auringolle. KIITOS SRI LANKA UPEASTA LOMASTA.
Mutta ei tämä ihan vielä tähän loppunut. Arvatkaa mitä teimme viimeisenä aamuna juuri ennen lentokentälle lähtöä? Juoksimme vielä kerran rantaan, sillä Auli oli unohtanut ottaa tämän valokuvan. Siinä on kolme kovettunutta karkkia, jotka olivat mukana jo Balilla vuonna 2017 eivätkä silloin päässeet kuvaan, koska unohtuivat laukun pohjalle! Nyt oli vihdoin niiden vuoro.
