Emme koskaan saaneet tietää totuutta.

Metallinen ristikko-ovi avautuu ja pieni hahmo astuu hiljaa huoneeseen. Poonam saapuu joka päivä auttamaan vauvanhoidossa, keittiötöissä ja siivoamisessa. Hän on noin 12-vuotias. Hänen villapaitansa on helmasta purkautunut ja päässään hänellä on leuan alle sidottu huivi.

Oman viisivuotiaani mielestä Poonam on leikkikaveri. Iso tyttö, joka saa tehdä kivoja juttuja, kuten lakaista harjalla ja leikata papuja kulhoon. Hänen viereensä on hauska mennä istumaan ja auttamaan. Joskus Poonam ojentaa sakset ja antaa leikata pari papua. On mukavaa tehdä yhdessä.

Poonam hoitaa talon vauvaakin tottuneesti: syöttää pullosta ja pissattaa suoraan pönttöön. Siten vaippoja ei tarvita. Päiväuniaikaan hän nitkuttelee vaunuja edestakaisin ja hyräilee, jotta vauva nukahtaa.

Kerran oma lapseni istuu olohuoneen pöydän ääressä piirtämässä. Poonam katselee vieressä lattiaharja kädessään. Kehotan häntäkin istumaan alas ja ojennan väriliidut sekä paperia. Tyttö epäröi hetken mutta alkaa sitten piirtää.

– Mikset kertonut – sinähän olet taitava! Sinun pitäisi piirtää enemmän…

Eräänä päivänä meitä on iso joukko syömässä ostoskeskuksen ravintolassa. Poonam istuu eri pöytään hyssyttämään vauvaa, jotta muut saisivat ruokarauhan. Hänellä ei ole nälkä.

Tönäisen kumppaniani. Hän tajuaa heti, vinkkaa tytön luokseen ja sanoo: mennään.

He palaavat ruokatarjottimen kanssa. Poonam on valinnut kaikista suurimman ja kalleimman annoksen. Siirrän tuolia vieressäni valmiiksi, mutta tyttö painaa katseensa alas ja menee päättäväisesti omaan pöytäänsä. Hän syö selin muihin, kumartuneena tarjottimen päälle. En ole koskaan nähnyt niin pienen tytön syövän niin paljon ja niin nopeasti.

Seuraavana päivänä Poonam tulee taas ovelle purkautuneessa villapaidassaan ja aikoo ryhtyä askareisiinsa. Ensin meillä on kuitenkin hänelle yllätys. Kassillinen piirustuspaperilehtiöitä ja väriliituja. – Meidän mielestämme sinun kannattaisi jatkaa piirtämistä. Ota nämä. Saat ne omaksi. Voit viedä ne kotiin.

Tyttö nyyhkäisee pari kertaa. Mekin nieleskelemme. Sillä hetkellä tajuan, etten tiedä, missä Poonam asuu. Onko hänellä koti? Asuuko hän isänsä ja äitinsä kanssa? Ehkä hän on yksi niistä slummin lapsista, joita olen nähnyt vaeltelemassa läheisellä tyhjällä tontilla aaltopellistä rakennettujen majojen luona.

Mutta meillä on muutakin sanottavaa. Olemme miettineet kaiken valmiiksi.

– Poonam, sinun ei tarvitse enää käydä töissä täällä. Ymmärrämme, että tarvitset rahaa. Me maksamme sinulle joka kuukausi saman verran kuin nyt saat palkkaa – jos menet kouluun. Lisäksi maksamme koulumaksusi. Ihan totta. Se on meille okei.

Tyttö on ensin hiljaa mutta kiittää sitten kyyneleet silmissä. Hän on selvästi häkeltynyt ja sekaisin. Katsekontaktia emme saa, mutta ymmärrämme antaa tilaa. Odottamaton ystävällisyys meidän kaltaistemme taholta voi olla pelottavaa.

Poonam viipyy hetken, ottaa sitten aarteensa (sen piirustustarvikekassin) ja lähtee ulos isosta metalliovesta. Ujo vilkaisu olan yli ja aavistuksenomainen hymy.

Emme näe häntä enää koskaan.

Joku sukulaiseksi esittäytyvä nainen käy seuraavana päivänä ovella hakemassa viimeisen palkan ja kertoo, että Poonam on muuttanut isoäitinsä luo maaseudulle. Olemme aiheuttaneet ketjureaktion sekaantumalla asiaan, josta emme ymmärrä mitään.

Me kaikki tulemme omasta kulttuuristamme, ajatuksinemme ja arvoinemme, ja luulemme tietävämme, mikä toisille on parasta. Joskus luulemme niin voimakkaasti, että se tekee meistä omassa mielessämme hyväntekijöitä. Me voimme kuitenkin vain tarjota viereistä tuolia ja odottaa, istuuko sille joku. Usein tuoli jää tyhjäksi, koska kuilu eri maailmojen välillä on vain liian suuri.

Yksi kiusallisimmista asioista on myöntää, että oma maailmankuvamme ei toimikaan. Me emme tiedä kaikkea. Me emme tiedä mitään.

Tämä tarina tapahtui vuosia sitten asuessamme hetken aikaa eräässä ihan tavallisessa talossa Pohjois-Intiassa. Muisto siitä tuntuu edelleen pienenä näpäytyksenä, sähköiskuna sydämessäni. Vaikka kohtaamisesta on kauan, huomaan aina silloin tällöin ajattelevani: toivottavasti Poonam vielä piirtää.

Teksti syntyi Momondon Bloggers´ Open World Awards 2018 -kilpailun innoittamana. Kilpailussa pyydettiin kertomaan matkalla sattuneesta, maailmaa avanneesta kohtaamisesta.