Se oli pitkä sekunti. 

Munkkiniemen jäätie sunnuntaina 4. maaliskuuta. Täydellinen auringonpaiste ja sopivan pieni pakkanen. Jää on täynnä ihmisiä, kävelijöitä ja luistelijoita, aivan kuin käynnissä olisi jokin talvitapahtuma. Jäätietä ei avata joka vuosi – siksi kaikki ovat nyt tulleet kokeilemaan.

Ihana laittaa aurinkolasit päähän. Luistimet vähän puristavat paksun sukan kanssa, mutta siihen tottuu. Ensimmäiset potkut ovat haparoivia, kuin hyönteinen kokeilisi siipiään ensimmäistä kertaa kuoriuduttuaan. Terä liukuu ja pomppaa vähän rosoisemmissa kohdissa. Voinkohan luottaa?

Luistelen vain kerran tai kaksi vuodessa, mutta sehän on kuin polkupyörällä ajoa – ei se unohdu. En ole kaatunut jäällä ainakaan kymmeneen vuoteen.

Munkkiniemen jäätien pituus on 1,3 kilometriä. Puolivälin jälkeen alkaa sujua tosi hyvin. Teen yhden piruettimaisen käännöksenkin. Liuku taaksepäin onnistuu myös.

Aivan viimeisellä pätkällä seison hetken paikallani ja katselen muita luistelijoita. Seison vain liikkumatta. Siksi on vaikea ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Liian myöhään tajuan menettäneeni tasapainoni. Kaadun suoraan taaksepäin enkä voi enää tehdä asialle mitään. Se on pitkä mutta samalla tosi lyhyt sekunti. Sellainen hetki, kun filmi alkaa kelautua päässä valonnopeudella. Ehdin ajatella, että hetken kuluttua loukkaan joko lantioni, selkäni tai pääni. Ellen sitten…

Vasen käsi hakeutuu kuin kutsumatta apuun. Se oikaisee itsensä suoraksi ja kohtaa jään puolestani. Se pelastaa pahimmalta – mutta menee itse rikki.

Kipu ei tule heti. Se viipyy yllättävän kauan. Ranteessa tuntuu liikkuvan suuri kappale irrallaan. En uskalla nostaa takin hihaa, sillä sen alta pilkottaa jotain omituista. Kämmenselkä peukalon vieressä on kohollaan. Ranteen kohdalla on syvä kuoppa. Koko käsi on muuttanut muotoaan.

Sumuverhon läpi tajuan, että minua autetaan. Jonkun ihanan ihmisen taluttamana pääsen pyörtymättä kenkieni luo ja saan vaihdettua ne jalkaan. Kyyneleet eivät tule ollenkaan; ne ovat juuttuneet sisälleni. Pääsen autoon, pääsen sairaalaan. Pääsen heti röntgeniin ja vähän ajan kuluttua hoitohuoneeseen.

Tänne tarvitaan joku vastavetoon, nyt heti! 

Puudutuspiikki tehoaa aika hyvin. Katselen terveen käden puolella olevaa seinää. Siellä on sairaalatarvikepakkauksia hyllyssä. Ne ovat kaikki valkoisia ja niissä lukee tuotenimiä. Suunnittelen mielessäni pakkauksille parempaa ulkoasua. Vastaveto jatkuu. Ja jatkuu.

Olen omituisen rauhallinen, aivan kuin en olisi edes huoneessa. Toisaalta kuulen oman ääneni puhuvan lähes tauotta. Se varmaan rauhoittaa. Kiittelen hoitohenkilökuntaa vuolaasti. Kuinka upeaa, että te osaatte hoitaa tällaisia vammoja. Luotan teihin täysin!

Uusi röntgen. Jonottelua vastaanottohuoneeseen ja tuomio: käsi ei ole hyvä. Pyydän toista puudutuspiikkiä. Se tulee, ja sitten katselen taas tarvikepakkauksia hyllyssä. Kättä vedetään nyt oikein pitkään ja kunnolla. Kipsi ja seuraava röntgen.

Se on nyt niin hyvä kuin mitä me täällä voidaan tehdä. 

Seuraavana päivänä vielä TT-kuvaus eli tietokonetomografia Töölön Tapaturma-asemalla ja lähete uuteen röntgeniin samalla viikolla. Värttinäluun alaosan pirstaleinen murtuma vaatii alussa jatkuvaa seurantaa. Ensimmäiset pari viikkoa mukana kulkee ranneleikkauksen uhka.

Olen oppinut paljon tästä kokemuksesta. Ihminen ei tiedä… hänellä ei ole mitään aavistusta miltä tuntuu, kun luu murtuu – ennen kuin se sitten tapahtuu. Oletin, että se olisi ollut jotenkin toisenlaista.

Ja kädet. Ne ovat aina mukana, valmiina tarttumaan, nostamaan ja tekemään. Ne suojelevat meitä. Niillä on oma tahto. Ne taistelevat puolestamme, kun jotakin pahaa on tapahtumassa. Ne voivat siinä rytäkässä mennä poikki – mutta ne pystytään korjaamaan.

Ensin ajattelin, että vasen käteni olisi tämän tarinan sankari. Se uhrautui ja rikkoutui. Nyt kun aikaa on kulunut reilu viikko, tajuan, että oikea käteni on sankari myös. Se on ottanut kantaakseen kaverinsa taakan. Se suojelee ja kannattelee toipilasta. Se tekee kaiken yksin ja odottaa, kunnes oma tuttu pari pääsee taas mukaan.

Kyllä me tästä sulle hyvä työkäsi saadaan, sanoi lääkäri.

Haluan tehdä käsilläni vielä paljon. En aiemmin tajunnutkaan, mitä kaikkea!

Mutta päivä kerrallaan. Yhdellä kädellä on melko mahdotonta sulkea vetoketjua, ommella purkautunutta sormikasta tai sitoa hiuksia poninhännälle. Kun kesä koittaa, ajan toivottavasti jo pyörällä.

Ja kirjoittaminenhan sujuu ihan hyvin viidellä sormella.