Veneillessämme Alleppeyn kanavilla kohtasimme kolme yllätystä – yksi ropisi, yksi yskitti ja yhdellä oli terävät kynnet.
Backwaters (jäykästi suomennettuna takavedet) on mielestäni se tärkein syy lähteä Keralaan. Kirjoitin jo aiemmin elämyksellisestä kanavaristeilystämme Kumarakomissa. Odotin Alleppeyssa jotakin samantapaista. Alku olikin tuttua, mutta sitten saimme kokea ihan muuta.
Meillä ei ollut aavistustakaan, mistä shikara-veneitä voisi vuokrata, mutta pieni vilkaisu riitti: niitä kellui tyhjillään pitkässä rivissä kaupungin keskustaa halkovalla kanavalla. Tarjontaa oli niin paljon, että saatoimme valita arviolta viidestäkymmenestä erilaisesta paatista mieleisemme. Hinta oli hieman halvempi kuin Kumarakomissa: alle 5 euroa tunnilta.
Matka alkoi kauniissa auringonpaisteessa. Tuoleissa oli mukavat pehmusteet ja maisemat olivat kauniit. Muuta ei tarvittukaan.



Yllätys numero yksi oli varsin perinteinen: alkoi sataa. Yhtäkkiä taivas tummui ja pisarat ropisivat kanavan pintaan saaden aikaan hauskan äänen. Mikäs meillä oli ollessa, katoksen alla suojassa. Ilma oli hautovan lämmin ja tyyni. Kuuntelimme ja katselimme sadetta nojatuoleissamme kuin kuninkaalliset.


Toinen yllätys leijaili ensin nenäämme ja sitten silmiimme. Savua! Läheisellä pellolla ilmeisesti poltettiin jotakin. Matkamme jatkui kanavaa pitkin juuri siihen suuntaan, eikä kuljettajamme tuntunut savusta hätkähtävän. Kai siitä siis pääsisi läpi.






Kuljettaja kysyi meiltä, haluaisimmeko ostaa vaikkapa kahvit ja jäätelöt. Ai haluaisimmeko! Missä on lähin ravintola? Parkkeerasimme pienen Vishnu-nimisen kuppilan eteen, ja siellä kohdallemme sattui kolmas yllätys. Se tuli ihan pyytämättä ja yllätyksenä olkapäälle.



En olisi itse missään tapauksessa pyytänyt haukkaa olkapäälle – eläinten käyttö turistien huvina on vähintäänkin arveluttavaa. Ravintolan omistaja halusi kuitenkin näyttää lintua meille, ja kohta jo tunsin piikikkäät varpaat puseron hihan läpi. Ajattelin mielessäni, ettei ole oikein, että viaton eläin valjastetaan tulonlähteeksi. Yllätyksekseni mies ei kuitenkaan pyytänyt rahaa. Ehkei hänellä ollutkaan taka-ajatuksia.
Meille esiteltiin linnun kotipesä – se sijaitsi ravintolan seinustalla suojaisan katoksen alla, puoliksi leikatussa muovitynnyrissä, jossa oli pehmusteita. Oikeastaan se näytti aika mukavalta. Ja hetkinen – pesässä oli toinenkin haukka! Niillä oli ruokaa ja juomaa. Tarkistin vaivihkaa lintujen jalat: ei renkaita, ei ketjuja. Ne olivat kokonaan vapaita.
Omistaja kertoi, että hän oli löytänyt ensimmäisen haukan loukkaantuneena ja hoitanut sen kuntoon. Lintu oli omaehtoisesti jäänyt asustelemaan ravintolan nurkalle. Sen seuraan oli sittemmin tullut muutama kaverikin ruuan houkuttelemana.
Olen viime aikoina lukenut eläinten kaltoinkohtelusta eri maissa, varsinkin Aasian turistikohteissa. Ehkä nuo jutut ovat jättäneet niin syvän jäljen, että silmäni on herkistynyt liikaa. Ei villieläimen ja ihmisen yhteiselossa välttämättä aina ole pahaa. Toivon leppoisaa tulevaisuutta noille haukoille – ympäristö niillä ainakin on mitä kaunein ja viihtyisin!


