Tämän kymmenen kilometrin reitin varrelle osuu Pyhä-Luoston kansallispuiston hienoimpia nähtävyyksiä – ennen kaikkea ihmeellinen Isokuru!

Jos kierrät Pyhä-Luoston kansallispuistossa vain yhden päivälenkin, kannattaa valita Karhunjuomalammen reitti. Se ei ole liian rankka, ja sen varrella ovat kansallispuiston pakolliset nähtävyydet eli Isokuru, Pyhänkasteenputous ja Uhriharju, joita näkemättä ei oikein kehtaa palata kotiin.

Edellisessä postauksessa seikkailimme kauniilla Tunturiaavan luontopolulla, jonne lähdimme Isokurun kodalta. Sama aloituspiste käy myös Karhunjuomalammen reitille, joka on merkitty opaskarttoihin ja maastoon punaisella. Reitti sopii lapsillekin, sillä suunnilleen sen puolivälissä on Karhunjuomalammen päivätupa, jonka pihapiirissä on mukava grillata ja syödä eväitä.

Tervetuloa elokuiselle retkellemme kuvakertomuksen muodossa!

Karhunjuomalammen reitti (10 km)

Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, Pyhätunturin alueen reittien virallinen lähtöpaikka on Luontokeskus Naava. Käytännössä reitit kuitenkin alkavat vasta Isokurun kodalta, joka on myös mukava pysähdyspaikka. Mekin söimme siellä ensimmäiset eväät, ennen kuin varsinainen retki oli ehtinyt edes alkaa.

Sitten laskeuduimme pitkät portaat alas. Tällä kertaa emme kääntyneet portaiden jälkeen vasemmalle Tunturiaavan luontopolulle, vaan oikealle Isokurua kohti. Polku oli oikeastaan puinen kävelysilta, ja tuntui kuin olisimme vaeltaneet loputtomiin jatkuvaa laituria pitkin. Sen helpommaksi kävely maastossa ei enää voi muuttua.

Isokurun kodan portaat.
Isokurun kodalta pitkät portaat alas ja sitten kuvassa näkyvää puista kävelysiltaa oikealle!

Alkuvaiheessa tuntui, ettemme olleet koskaan vaeltaneet niin rennosti. Saattoiko tätä vaeltamiseksi kutsuakaan? Vastaan tuli muutamia pieniä kirkasvetisiä lampia, joista yhteen, toivomuslampeen, olivat monet ennen meitä heittäneet kolikoita. Me jätimme sen kuitenkin tekemättä, sillä mielestämme rahaa oli kylvetty luontoon jo enemmän kuin tarpeeksi.

Isokuru, toivomuslampi.
Lammen pohjalla oli paljon kolikoita.

Maisema muuttui dramaattisesti, kun kivet tulivat mukaan kuvaan. Niitä oli äkkiä molemmin puolin kulkureittiä suurina, rinnettä valuneina röykkiöinä, ja niitä ilmestyi näköpiiriin koko ajan lisää.

Isokuru.
Aika paljon kiviä.

Lopulta puupäällysteinen polku loppui ja jatkoimme matkaa kivien muodostamassa portaikossa.

Isokuru.
Hei, polku loppuu!
Isokuru.
Ei sentään, kyllä täältä hyvin pääsee.
Isokuru, kiviportaat.
Kiviportaat.

Tässä vaiheessa aloimme kiinnittää enemmän huomiota kiviin. Olin jo muutaman kerran matkan varrella ihmetellyt niiden omituisia aaltokuviointeja, mutta kuitannut ne mielessäni joksikin selittämättömäksi. Eiväthän ne sentään voineet olla sitä mitä ajattelin! Myönnän, että olin lukenut geologian läksyt vähän huonosti ennen reissua.

Otimme asiasta selvää lukemalla Isokurun opastauluja ja googlaamalla. (Ihmeellistä tämä nykyaika: keskellä Lapin luontoa, kurun pohjalla, voit lukea puhelimesi ruudulta tietoa mistä tahansa mielessäsi pyörivästä asiasta!)

Isokuru, aaltokuviot.
Aaltokuviointeja kivessä.

Selvisi, että Pyhä-Luoston tunturijono syntyi yli 2 miljardia vuotta sitten, mikä on pienelle ihmiselle käsittämätön aika. Tunturijono on suurelta osin muinaisen meren pohjahiekasta muodostunutta kvartsiittia (kivettynyttä hiekkaa). Sen vuoksi varsinkin Isokurussa voi kivien pinnalla yhä monin paikoin nähdä muinaismeren aaltojen kuvioinnit.

Ja nyt me nykyihmiset kuljimme noiden samojen kivien päällä käyttäen niitä porrasaskelmina. Aivan henki salpautui ajatuksesta! Isokurun kivet olivat niin hämmästyttäviä, että geologia alkoi äkisti kiehtoa sellaistakin, joka ei olisi koskaan uskonut kiinnostuvansa siitä.

Isokuru.

Matka jatkui kivikkoa seuraillen – hetken päästä jälleen puisella polulla. Vastaan tuli lisää kirkasvetisiä lampia.

Isokuru.
Isokuru.
Isokuru.

Välillä, kun malttoi nostaa katseensa maassa makaavista ihmeellisistä kivistä, tuli katsottua myös rinteiden muotoja. Siellä jatkui geologian oppitunti. Paikka paikoin rinteiden kivikuori oli hajonnut osiin kuin palapeli, jonka palat olivat lähteneet valumaan alas.

Isokuru, geologiaa.
Valuvat palaset.

Pyhänkasteenputous, yksi Isokurun päänähtävyyksistä, oli sitä vastoin varsin vaatimaton näky. Retkeiltyämme vesiputouksilla esim. Balilla ja Sri Lankassa ei tästä voinut oikein puhua samassa lauseessakaan. Pieni loriseva vesinoro laski Pyhänkasteenlampeen kiviseinämän pimeässä nurkassa, siinä kaikki. Katselutasanne oli kyllä mukava levähdyspaikka.

Pyhänkasteenlampi ja putous ovat ilmeisesti saaneet nimensä siitä, kun saamelaisille annettiin kesällä 1648 joukkokaste seidalla eli heidän vanhalla palvontapaikallaan.

Pyhänkasteenputous ja Pyhänkasteenlampi.
Uskoisitko, että taustalla lorisee 17 metriä korkea Pyhänkasteenputous? Kyllä se siellä on, kuvan keskikohdasta aavistus vasemmalle.
Retkeilijät.

Miten päästään pois Suomen syvimmästä kurusta? No, ennemmin tai myöhemmin se on tietysti edessä: kiipeäminen. Isokurun toisessa päässä oli jyrkät, moniosaiset portaat, eikä auttanut muu kuin lähteä askel kerrallaan kipuamaan niitä. Lepopaikalla otimme hengästyneen selfien, ja matka jatkui.

Isokurun portaat.

Päästyämme ylös saakka reitti muuttui jälleen helpoksi. Kuljimme Uhriharjua eteenpäin, ja vasemmalla puolellamme aukesi syvä rotko. Siellä on aikoinaan uhrattu esimerkiksi peuroja, jotta metsästysonni pysyisi suotuisana.

Uhriharju.
Uhriharjun näköalapaikalta on jyrkkä pudotus alas.

Lopulta saavuimme taukopaikkaamme, Karhunjuomalammen päivätuvalle. Huomasimme heti Kuukkelit, jotka pyrähtelivät puissa ja aidoilla. Ne olivat selvästi tottuneet retkeilijöihin ja tulivat katsomaan, olisiko jotain syötävää tarjolla.

Kuukkeli.

Karhunjuomalampi oli pienehkö lampi, jonka rannassa oli laituri.

Karhunjuomalampi.
Karhunjuomalampi.
Karhunjuomalampi.

Oli mukava lämmin päivä ja kuksakahvit maistuivat nuotiolla. Grillailimme ja söimme mukaan pakkaamiamme voileipiä kuukkeleiden taitolentonäytöstä katsellen. Karhunjuomalammen tupa oli sen verran kaukana kaikesta, ettei sinne kukaan noin vain eksynyt. Silti muita retkeilijöitä tuli jonkin verran, kuka mitäkin reittiä seuraillen.

Karhunjuomalammen päivätupa.
Karhunjuomalammen päivätupa.
Karhunjuomalammen päivätupa.

Reitin loppupuoli Karhunjuomalammelta takaisin Luontokeskus Naavalle ei ollut aivan samanlaista luonnonihmeiden ilotulitusta kuin Isokuru, mutta tarjosi kuitenkin kauniita, avaria maisemia pitkälle horisonttiin. Kuljimme punaisia merkkejä seuraillen Huttulaavun, Aittakurun ja Tajukankaan kautta. Tullessamme hiihtokeskuksen alarinteeseen eksyimme kartalta emmekä enää vaivautuneet selvittämään sijaintiamme, sillä pystyimme suunnistamaan omilla silmillämme.

Aitta.
Matkan varrelta löytyi myös muutama rakennus.
Karhunjuomalammen reitti, maisemia.
Alamäkeen!
Karhunjuomalammen reitti, maisemia.
Maisemia niin kauas kuin silmä kantaa.
Huttu-ukko.
Huttu-ukko ja sen vieressä samanniminen laskettelurinne.
Pyhätunturi, lasketteluhissit.
Kun tulimme hisseille, oli varsinainen luontoretki jo ohi.

Jo retken aikana Isokurussa olin päättänyt, että kävisin vielä uudelleen katsomassa ihmeellisiä kiviä. Se toteutuikin – siitä lisää seuraavalla kerralla.

Isokuru on Suomen suurin kuru (syvyys 220 metriä). Se on saavutettavissa ainoastaan kesäkaudella. Reitiltä poistuminen on oman turvallisuuden ja kurun suojelun vuoksi kielletty. Talvisin kurussa on lumivyöryvaara.