Kävi juuri niinkuin pelkäsin: löysin henkisen kotini Ubudista.
Tiedätkö sen levottoman tunteen, kun palaat matkalta? Olet tullut takaisin, muttet kuitenkaan ole ihan vielä perillä. Osa sinusta on vasta hiljalleen valumassa paikoilleen. Käyt sekavin askelin ruokakaupassa, ja nähdessäsi siellä muita asiakkaita tulee ensimmäisenä mieleesi ajatus: nämä ihmiset elävät tällaista elämää joka päivä!
Sitten mietit vielä hetken ja tajuat olevasi yksi heistä.
Yleensä pitemmältä matkalta palatessani kaipaus jonnekin muualle, mieluiten kauas, jää kytemään viikoiksi (kunnes se hiipuu hiljalleen melkein kokonaan pois). Se on yleistä kaipausta minne tahansa, ehkä seuraavaan matkakohteeseen, joka saattaa olla vielä upeampi kuin edellinen.
Nyt kuitenkin löysin matkaltani jotakin sellaista, jota en halua vaihtaa seuraavaan ja joka jo yksistään voisi riittää. Uskallankohan sanoa, että löysin lopultakin oman paikkani maailmalta?
Ubud. sielunmaisemani.
Sanotaan, että Ubudissa on jo liikaa turisteja. Historiaa henkivä Balin kulttuurin keskus on hiljalleen muuttunut itseään etsivien matkailijoiden yhteiseksi olohuoneeksi, jossa joogataan, shoppaillaan ja siemaillaan orgaanisia vihannesmehuja isolla porukalla. No onhan se sitäkin.
Minun Ubudini on kuitenkin erilainen. Siellä on pieniä tyhjiä katuja ja ruohottuneita polkuja, joita saa kulkea aivan yksinään. Paikkoja, joissa voi tutkia hyönteisiä, kuunnella kastelukanavassa virtaavan veden kohinaa ja potkia kengänkärjellä kookospähkinöitä. Siellä voi hengittää sademetsän kosteaa tuoksua ja pelästyä verkossaan luuraavaa kämmenenkokoista hämähäkkiä. Kiivetä mutaista pengertä riisipellon laitaan, jossa valo siivilöityy silmiä kirpaisevan vihreyden lävitse.
Oma paikkani on siellä riisipellon ja sademetsän väliin jäävässä kapeassa rajatilassa. Molemmilla puolillani on pelkkää vihreää. En voi astua sademetsään, joka on läpitunkematonta ryteikköä. En voi myöskään kulkea mutavelliselle pellolle. Pysyn polulla ja annan vihreyden pitää minua pystyssä. Juuri siinä välissä on hyvä.
Ei se minua haittaa, että Ubudin pääkadulla ja muutamalla muulla suositulla turistikadulla liikenne pärisee, ihmiset tönivät toisiaan kapeilla jalkakäytävillä ja joku on koko ajan tyrkyttämässä taksia. Ne kadut sopivat asioiden hoitamiseen. Se on pieni osa Ubudia, turistiosa, johon virtaa bussilasteittain ihmisiä katsomaan nähtävyyksiä. Ei sekään Ubud niin paha ole, oikeastaan ihan mukava. Oma tieni vie kuitenkin luonnon rauhaan.
Suosikkipaikkani Ubudissa on merkitty karttaan katkoviivoilla – ne ovat polkuja, jotka joskus häviävät odottamatta tai johdattavat uudelle reitille. Niitä pitää vaellella ilman aikatauluja ja antaa itselleen mahdollisuuksia eksyä. Vastaan saattavat tulla vaikka liukkaat portaat, jotka imaisevat sisään vihreään rotkoon. Siksi pelkkä päiväretki Ubudiin ei ehkä kannata – siinä kun ei jää juurikaan eksymisaikaa.
Me vietimme Ubudissa yhteensä 9 yötä, eikä se ollut läheskään tarpeeksi. Ehdin kuitenkin löytää Ubudista sielunmaisemani. Ei siihen niin kauhean kauaa tarvita, että ihminen huomaa, missä hänen on hyvä.
Entäs nyt – miten tämä tarina jatkuu?
No, ihan tavalliseen tapaan. Elän arkea, teen tekstitöitä asiakkaille, juoksen Munkkivuoren ostarilla hakemassa maitoa (joka on aina loppu) ja kuskaan pyykkikasseja pesutupaan marraskuun vihmovassa sateessa. Alkuillasta sytytän valoja ja ihmettelen ääneen, onko nyt tosiaan jo näin pimeää. Torkutan herätyskelloa.
Ehkä olen hitusen onnellisempi tietäessäni, että tuolla kaukana on oma henkinen tilani. Se on kirkkaanvihreä, höyryävän kostea ja lämmin. Ajatuksissani voin palata sinne milloin vain. Uutta matkalippua Ubudiin ei ihan heti tarvitse ostaa. Riittää kun muistan, että maisemani on siellä.
Kiitos kun retkeilit kanssani syrjäpoluilla – seuraavaksi kerron Ubudin nähtävyyksistä, jotka ovat inspiroivia nekin!
